Quantcast
Channel: seita
Viewing all 589 articles
Browse latest View live

Utsuvaaran aamu

$
0
0
Sydäntalven aikaan selkeinä ja aurinkoisina päivinä on useimmiten kova pakkanen. Niin on torstaiaamunakin kun odottelemme auringonnousua Utsuvaaralla. Utsuvaara on noin 190 metriä korkeammalla Levitunturia sivuavan Ounasjoen pinnasta. Parhaimmat näkymät ympäristöön olisi Levitunturin laelta, mutta sinne ei nyt tee mieli. Pakkasta on Utsuvaarallakin 30 astetta ja lisäksi tuuli liikuttaa tykkypuiden oksia. Kylmyysvaikutus on siis vielä suurempi. Onneksi tykkypuiden juurelta löytyy tuulensuojaisia paikkoja.


Puiden välistä pilkottaa alhaalle jokilaakson ylle levittynyt sumumeri.


Idässä kohoaa Kumputunturi. Sinne on Leviltä matkaa lähes kolmekymmentä kilometriä.




Aurinko nousee. Päivän pituus on nyt neljä ja puoli tuntia. Tällä hetkellä päivä pitenee joka vuorokausi yhdeksän minuuttia.




Kannattaa katsella myös pohjoisen puolelle, hennon lilanpunaisen tykkymetsän suuntaan.


Auringonpuolen kultaiset värit.


Valo piirtää ja korostaa yksityiskohtia maisemassa.




Huurrekuorrutetut latvukset kohdevalossa.

















Valaistu tie...


...ja tämän tien teki aurinko,









Vesileikki ja valon leikkiä pakkasella

$
0
0
Pakattiin mukaan kolme termospullollista kuumaa vettä ja lähdettiin tunturiin testaamaan pakkaskaudella monien kokeilemaa kuuman veden ilmaan heittoa ja sen kuvaamista.

Jo Kätkän ja Levitunturin välissä kulkevalla tiellä huomasi, että tuuli tulee hankaloittamaan kokeiluamme. Tuuli kuljetti irtolunta pitkin tietä ja tien reunoilla tuiskulumi pöllysi korkealle. Tienvarren koivujen oksiltakin lumi oli pudonnut.


Kätkätunturin tykyt eivät tuulta hätkähdä. Lumet ja jäät pysyvät tiukasti kiinni puiden oksilla kovassakin tuulessa.


Laskeva aurinko valaisee Levitunturin rinnettä peittävää metsää.


Ylempänä tunturissa oli pakkasta vain 26 astetta, joka alkaa olla siinä rajoilla, että veden jäätymistemppu onnistuu. Pakkasen pitäisi olla kolmenkymmen asteen paikkeilla, että vesi hajoaisi sumuksi. Toinen koetta vaikeuttava tekijä oli tuuli, joka levitti ilmaan heitetyn veden epämääräisiksi pilviksi.

Kuvista tuli ihan erilaisia kuin oli tarkoitus. Kullanpunaista sadetta kuitenkin saatiin aikaan.


Ilmaan pöllähtäneen vesihöyryn muodostamia pikku pilviä.






Auringon laskiessa tunturin rinteen metsä oli satumaisen kaunis valon leikkiessä puiden runkojen välissä.














Paluumatkalla kävin katsomassa auringonlaskun maisemaa Akanrimmellä. Suon takana on Kätkätunturi....


.... ja Levitunturi.




Akanrimmen lintutorni ja laavu.

Pakkasen jälkeen

$
0
0
Liki neljänkymmenen asteen pakkasen lauhduttua alle kymmeneen päästiin talviharrastusten pariin. Otettiin sukset esille ja lykittiin luistavaa latua lumiseen metsään.


Harmaan päivän lumimaisemassa kontrastia ei ole paljon. Suon puiden ääriviivat sentään erottuvat.

Levin hiihtoladut ovat loistavassa kunnossa. Tämä on koiralatu Leviltä Könkään Tonttulaan.


Koivun hennot oksat jaksavat kannatella runsaasti pehmeää lunta.

Könkään kylämaisemaa Ounasjokivarressa.




Illan pimentyessä pakattiin mukaan kassillinen puita, repullinen evästä ja hipsittiin Akanrimmen laavulle makkaraa paistamaan. Kahdeksanvuotias ensin ihmetteli miksi pitää lähteä pimeällä. Mutta pimeys ei haitannut. Otsalampun, nuotion ja valoa heijastavan lumipeitteen valoissa näki ihan hyvin.






Lintutornista voi kuvata laavun tunnelmia lintuperspektiivistä.






Vähän isommat tulet oli laskettelurinteen juurella olevassa Taalonkodassa, jonne pistäydyin lämmittelemään odottaessani kyytiä. Laskin puiden välissä pujotellen Levin rinnettä alas liukulumikengillä. Korkeuseroa lähtöpaikan ja kodan välillä on parisataa metriä, joten ihan mukava lasku se oli.

Auringonlasku koskella

$
0
0
Löysin muistikortilta parin viikon takaista kuvamateriaalia Kiveskosken retkeltä. Kiveskoski on suosikkipaikkojani sydäntalvella. Vapaana virtailevaa vettä ei tähän aikaan vuodesta löydy Koillismaalla kovin monta Kitkajoen ja Oulankajoen koskien lisäksi.

Keskitalvella Kiveskosken niskalta voi seurata koko auringonkierron. Nyt oli sen verran paljon pakkasta, että koko kiertoa noususta laskuun ei rannalla tarjennut olla. Kun yleensä olen liikkeellä auringonnousun aikaan, niin tällä kertaa poikkeuksellisesti kuvat ovat auringonlaskusta.


Pakkasjakson aikaan on rantapuiden oksiin ja runkoihin kertynyt runsaasti jäätä ja huurretta.




Laskevan auringon valo on lämmin mutta ei lämmittävä.




















Tämä ja kaksi seuraavaa kuvaa on otettu joen ylittävältä maantiesillalta. Keskitalven aikaan Kiveskosken auringonlaskun voi kuvata helposti sillalta. Jo tammikuun loppupuolella aurinko pysyy pitempään taivaalla ja silloin auringonlasku jää sillalta katsottuna piiloon.





Kävelin vielä joen itärantaa koskenniskalle. Ehdin paikalle juuri kun aurinko oli painumassa metsän taakse.





Viikonloppu Kuusamossa

$
0
0
Viikonloppu Kuusamossa oli monipuolinen kattaus sekä luontoa että luontokuvia. Osallistuin Oulangan tutkimusasemalla järjestetyyn Oulanka symposiumiin. Kuvien katselun ohessa oli aikaa käydä monessa luontokohteessa.

Konttaisen kuukkelit poseeraavat lumisten kuusenoksien kehystäminä.






Perjantai on viikonlopun ainoa aurinkoinen päivä. Aamupäivän aurinko ei vielä jaksa valaista kosken uomaa, mutta värjää kosken alapuolen suvannossa veden välkettä ja hipaisee rantapuiden latvoja. Pakkastakin on vain viisitoista astetta, joten ulkoilusää on mainio.










Lauantaina Oulangalla on pakkasta enää pari astetta ja taivas pilvessä. Luntakin tihuuttaa aika ajoin. Tutkimusasemalta on muutama askel lumiseen metsään. Sinne siis tarpomaan liukulumikengillä upottavaan hankeen kohti Kiutakönkään takarantaa. Lumen paksuus on noin 70 senttiä, mutta pohjalla on kovempaa jäätynyttä hankea. Lumikenkä uppoaa vain parikymmentä senttiä.


Tämä on kolmas vuosi peräkkäin kun olen samaan aikaan samassa paikassa. Pilvisessä säässä maisema on mustavalkoinen. Toisin oli viime vuonna kun pakkasta oli lähes 30 astetta.



Kiutakönkään putoukselle tulee turistiryhmä toppahaalareissaan. Näyttävät kovin pieniltä ylhäältä kosken takarannalta katsottuna.




Könkään ylin putous on jäätynyt kokonaan ja lumen peitossa.


Jääkannessa on sen verran aukkoja että jokiuoma erottuu.


Toppahaalarikansa nousemassa ylös könkään alapuolelta.


Jatkan matkaa Mataraniemeen. Könkään kuohun tulipaikka on lumen peitossa, mutta halkovajassa on kuivaa puuta ja saan tulet syttymään helposti.



Jään aika

$
0
0
On taas se aika vuodesta, että on kaivettava luistimenterät esiin ja otettava tuntumaa jäähän. Kuopiossa on ollut jo parin viikon ajan mahdollisuus luonnonjäällä luisteluun. Matkustajasatamasta lähtee 1, 2, 4 ja 7 kilometrin lenkit, joten väylää riittää jäällä liikkujille. Tammikuun puolenvälin pakkasjakson ansiosta jää on kovaa teräsjäätä. Toki luonnonjäällä aina halkeamia on.


Minun luisteluvälineeni on maastokenkään kiinnitettävät terät. Onhan ne vähän kömpelöt, mutta aika kömpelö niiden käyttäjäkin. Näillä pysyn pystyssä ja sauvat auttavat myös asiaa.

Seitsemän kilometrin lenkki kiertää Väinölännimen ympäri Kuopionlahdelle ja takaisin.


Kuopionlahti


Peräniemen huvimaja


Outo liikkuva lumikasa...


... on reittiä kunnostava traktori.


Taukopaikka


Luistinselfie ja taustalla Puijo.


Helmikuun viimeisellä viikolla luisteluradat täyttyvät jäämaratonin osanottajista.

Jälkiä jättämässä

$
0
0
Aamupäivällä Konttaisen parkkipaikalla on vilkasta. Autoja on parkissa puolenkymmentä ja ja kuvaajien pitkät valkoiset putket osoittavat kohti metsää, jossa kuukkelit ja tintit esiintyvät.

Laitan liukulumikengät jalkaan ja pujahdan metsään lumisten puiden keskelle. Ei tarvitse mennä pitkälle kun parkkipaikan äänet vaimenevat ja vastassa on hiljaisuus. Viime päivinä on tullut taas kymmenisen senttiä uutta lunta. Lumensyvyys on 80-90 sentin välillä. Suojasään ja tuulen vaikutuksesta lumet on pudonneet alas puista ja puiden oksilla on vain ohut kerros vastasatanutta lunta. Vaaran ylärinteiden tykkylumi on pysynyt puissa.

Lumikenkäura erottuu vähän lumikerroksen alta. Seuraan sitä vähän matkaa, mutta poikkean kohta oikealle ja suuntaan luonnonsuojelualueen itäreunaa kohti. Olen joka talvi tehnyt lumikenkäuran loivempaa kiertoreittiä Konttaisen laelle. Tänä talvenakin kävin jo kerran jälkiä tallaamassa, mutta lunta on tullut niin paljon lisää, että jäljet ovat peittyneet. Parkkipaikan ja Konttaisen laen korkeusero on reilu 100 metriä ja umpilumessa kahlaaminen lisää hieman vaikeusastetta.



Tällä kertaa vaaralle nouseminen on helppoa. Pehmeän uuden lumen alla on tiivis lumikerros joka kantaa kulkijan. Vain muutamassa kohti lumi antaa myöten ja jalka uppoaa syvemmälle.

Kiertoreitti johtaa Konttaisen laelle idän suunnalta. Kohta avautuu edessä näkymät pohjoiseen ja itään.


Pilvikerroksessa on pieniä aukkoja joista valo pääsee värittämään alhaalla roikkuvaa pilvikerrosta. Aurinkoa ei ole näkynyt pariin viikkoon ja tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan kun taivaalla on muutakin väriä kuin harmaata.

Seljenneessä säässä näkyvyys on hyvä ja Kitkajärvi erottuu selvästi horisontissa.




Sivuan Karhunkierroksen polkua, josta kertoo vain viitta kinoksessa.  Luulen että Karhunkierroksen talvivaeltajat eivät kulje Konttaisen kautta, vaan oikaisevat Kumpuvaaran tietä Valtavaaralle.






Kitkajärvellä hetken aikaa lähes aurinkoista.






Valtavaaran kukkulat ja taustalla Ruka seitsemän kilometrin päässä.


Lumivaaksiainen hangella.









Kuljen tykkyjen keskellä ja kuvittelen miltä täällä näyttäisi aurinkoisena päivänä. Nyt puiden ja oksien muodot häviävät. Kontrasti puuttuu.






Vielä vilkaisu Kumpuvaaran suuntaan ja sitten on edessä mukava lasku alas vaaralta takaisin Konttaisen parkkipaikalle.




lumikenkäreitti piirretty keltaisella (kartta: Paikkatietoikkuna)

Hiihtäen Kuontivaaralle

$
0
0
Pari pakkasastetta, pilvistä (tietenkin) ja hienoista lumisadetta, eli kohtuullinen hiihtokeli pitopohjasukselle. Edellisyönä on tullut taas viitisen senttiä lisää lunta. Lähden liikkeelle heti aamusta toiveena päästä vasta-ajetulle ladulle. Noin puolen kilometrin hiihdon jälkeen latukone tuleekin vastaan.


Tähän aikaan ladulla on vielä hiljaista. Vasta viiden kilometrin kohdalla tulee ensimmäiset hiihtäjät vastaan.




Puut ovat taas saaneet lumipeitteen oksilleen.


Noin parinkymmenen kilometrin pituinen Kuontivaaran latu kuljettaa hiihtäjän kumpuilevassa metsämaastossa. Väliin mahtuu pieniä soita ja peltomaisemaakin.


Männikön kuivat alaoksat näyttävät koristeellisilta paksun lumen peittäminä.


Lumi on kääriytynyt hauskasti venevajan katon ympärille Kuontijärven Pohjaslahden rannalla.


Luminen kynttiläkuusikko innostaa päällekkäisvalotuskokeiluihin.




Kuontivaaran latukahvila on sopivasti reitin puolivälissä. Kuuma mehu ja vastaleivottu mustikkapiirakka maistuvat.




Puolenpäivän aikaan ladulla alkaa olla vilkasta ja niin on latukahvilassakin.


Kahvilan pihapiirissä on poroaitaus. Ruokailevat ajoporot kiinnostavat paikalle tulleita, ranskaa puhuvia kelkkailijoita. Pihapiirissä lentelevää kuukkelia ei kukaan näytä huomaavan. Eivät ole lintuihmisiä.




Hiihtoretki jatkuu loivaa vaaran rinnettä kohti Rukaa. Ladulle on satanut sen verran uutta lunta, että pitopohjan luisto ei ole kovin hyvä. Onneksi lumi ei tartu suksen pohjaan.

Veskanjoki on pysynyt sulana vaikka virtausta ei juuri näytä olevan. Koskikarakin on kaukana joen mutkassa, mutta lyhyellä optiikalla en saa sitä kuvaan.

Käkkyrän latva suolla.




Revontuli-ilta

$
0
0
Säidenhaltija armahti kerrankin. Saatiin pitkästä aikaa aurinkoinen päivä, joka päättyi revontulinäytökseen heti illan hämärtyessä. Lähdimme liikkeelle ajoissa ja se kannatti. Komeimmat loimut olivat heti alkuillasta, myöhemmin taivaalle alkoi kertyä ohutta pilviharsoa, joka himmensi revontulien loistoa. Kuutamokin vaikutti himmentävästi loimujen värikkyyteen ja kirkkauteen.

Kuvaussuunnitelmaan tuli muutos heti parkkipaikalla. Koillisen taivas loimotti siihen malliin, että oli paras pystyttää jalusta ja ottaa heti ensimmäiset kuvat. Koskaan ei voi tietää miten kauan valonäytelmä kestää, siksi on paras toimia heti tilaisuuden tullen.




Tarkoitukseni oli kulkea jokivartta alavirtaan, mutta tajusin että en ehtisi sinne ajoissa. Sillan yläpuolelle jokirantaan oli hyvin tallattu polku ja lyhyt matka parkkipaikalta. Illan komeimmat loimut kuvasin siinä melkeinpä samoilta jalustansijoilta.












Metsänrajassa erottuvat harvinaisemmat, vaaleanpunaiset tulet.




Päätin kuitenkin siirtyä kosken alapuolelle toiveena saada vaaleanpunainen loimu paremmin kuviin.


Muutama sata metriä kävelyä metsässä ja jouduin toteamaan, että en ehtinyt. Taivaalle oli levittynyt ohutta pilveä, joka himmensi revontulten väriä.








Metsässä on paljon lunta. Minulla ei ollut lumikenkiä, vaan saappaat ja säärystimet. Onneksi joku oli kulkenut joen rannalle minua ennen ja pääsin lähelle jokirantaa jälkiä seuraamalla.

Rannalla oli kaunista, vaikka parhaimmat loimotukset olikin jo ohi. Virralta kuului hiljaista solinaa ja kuu valaisi rannan puita. Kiveskoski tarjosi taas kerran luontoelämyksen.







Kauniina päivänä Kuusingilla ja Konttaisella

$
0
0
Viime aikoina ei aurinko ole paljoa näyttäytynyt Koillismaalla. Virkistävä poikkeus oli toissapäivänä kun taivas selkeni noin vuorokauden ajaksi. Pakkastakin oli alle kymmenen astetta, joten ulkoilusää oli paras mahdollinen.

Rukan Juhannuskallio on kuin kermavaahdolla kuorrutettu kakku.


Kuusinkijoki virtailee Vuotungin kylässä, parikymmentä kilometriä Rukalta itään. Joessa on useitakin koskipaikkoja, mutta talvella helpoimmin saavutettavissa on Käpykoski, joka seuraa tien vartta noin kilometrin matkan. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että ilmassa on kevättä. Joitain jäälauttoja on jo irtautunut virran mukaan, aurinko valaisee jokilaakson ja tuntuu se aurinko vähän lämmittävänkin.


Hiihtelen jokirantaa varoen kuitenkin menemästä jäälle. Virtapaikoissa rantajää saattaa olla tyhjän päällä kun veden pinta on laskenut.




Seuraan vähän aikaa koskikarojen kisailua ja sukeltelua. Välillä kara levähtää keskellä koskea kivellä istuen.


Sitten pomppaus lentoon.....

..... ja syöksy veteen.


Paluumatkalla muistan muutama päivä sitten Konttaiselle tallaamani lumikenkäuran. Jospa ehtisi vielä katsomaan Konttaisen tykkyjä laskevan auringon valossa. Tallattua jälkeä onkin helppoa ja nopeaa nousta ylös vaaralle. Ja tosiaan, kyllä aurinko muuttaa maiseman. Nyt on väriä ja kontrastia.

Laelta lähtee monesta paikasta suksenjäljet alas jyrkkää rinnettä. Huimapäiset vapaalaskijat ovat olleet vauhdissa. Toivottavasti ovat selvinneet alas turvallisesti. Konttaisen pohjois- ja länsirinteet ovat hyvin jyrkkiä.


Vähän ennen auringonlaskua valo on värikkäintä.














Kauniin päivän päätös, kaunis auringonlasku.



Käylänkosken aamu

$
0
0
Kaikki sääennusteet olivat luvanneet aamuksi pilvistä. Oli yllätys, kun aamulla ikkunasta näkyi taivaanrannalla kapea, selkeä juova. Pakkanenkin oli kiristynyt neljääntoista asteeseen. Lähdettiin tavoittamaan auringonnousua koskelle. Sen näkemisen todennäköisyys oli aika pieni, mutta aurinkoa on viime aikoina ollut niin rajoitetusti tarjolla, että kaikki tilaisuudet on käytettävä.

Ehdimme koskelle juuri ajoissa värikkäimpään hetkeen. Kapeasta pilvenraosta tihkui nousevan auringon valoa, joka väritti tummat pilvet kosken yllä.








Siinä sihtaillessai teleobjektiivilla kosken mutkan pakkasusvaa, alkoi läheltä kuulua laulua. Koskikara oli tullut muutaman metrin päähän laulaa lirkuttamaan. Miten voi pienestä linnusta lähteäkään niin kova ääni. Sen laulu kuului hyvin kosken kohinan yli.




Ylävirran puolella, lännen suunnalla, taivas on sinipunainen.




Keskitalvella Käylän koskiuoma jää varjoon. Helmikuun puolenvälin jälkeen nousevan auringon valo alkaa tavoittaa kosken kuohuja.











Valoilmiö oli lyhyt. Pilvet peittivät taivaan ja palattiin normiharmauteen.

Lunta ja hiljaisuutta Valtavaaralla

$
0
0
Pilvisen ja tuulisen päivän retkellä kuljin liukulumikengillä metsän läpi omia reittejä Valtavaaranlammen kautta Valtavaaran laelle. Retken lähtö- ja paluupisteenä oli Vuosselintie Itä-Rukalla.

Alarinteen kynttiläkuusikko on puistomaista, kuin suunnitelman mukaan sopivin välein istutettua.




Viime päivien lumituisku on pyörittänyt lunta joka paikkaan. Taitavasti muotoiltu yksityiskohta kuusen juurella.


Pieni suo korkealla Valtavaaran rinteellä.


Onnistun nousemaan kohti Valtavaaranlampea rinteen loivimmista paikoista. Alkumatkan seuraan purouoman reunaa, hiihtoladun ylityksen jälkeen kuljen hieman vinottain jyrkimmässä rinteessä. Retkikarttaohjelma, joka näyttää sijainnin kartalla, toimii kun on yhteys verkkoon.


Valtavaaranlampi on kuin hiljaisuuden temppeli. Tykkypuut reunustavat lampea joka puolelta. Vastarannalla oleva laavu on piiloutunut lumen keskelle näkymättömiin.


Lammen pohjoisrannalla, puiden takaa näkyy Valtavaaran laki. Korkeuserolla mitattuna Valtavaaran lampi on matkan puolivälissä. Nousua Vuosselista lammelle on n. 75 metriä ja lammelta laelle vajaa 80 metriä.




Hieman ennen laavua löydän Ahmakallion suunnalta tulevan lumikenkäpolun. Sieltä pääsee suorempaa, mutta jyrkempää reittiä lammelle.

Hetken aikaa pilvikerros ohenee hieman ja värittää harmaan maiseman hennon sinertäväksi. Talvisista tulistelupaikoista, joissa olen käynyt on, Valtavaaranlammen laavu mielestäni kauneimmalla paikalla.


Maassa on metrin kerros lunta, mutta on sitä reilusti halkovajan katollakin.


Tervalta tuoksuvat puut syttyvät helposti ja tuulisuojakin on riittävä.




Nuotiomakkaran ja teemukillisen jälkeen jatkan matkaa kohti Valtavaaran lakea. Alkumatkalla seuraan vanhaa lumikenkäuraa, mutta pian se peittyy tuiskun muovaamiin jyrkkäreunaisiin lumiaaltoihin. Paikoin lumiharjanteet ovat noin metrin korkuisia. Kun kaikki ympärillä on valkoista, silmä ei erota hangen muotoja. Kaadun pari kertaa kun suksi haukkaa syvään kuoppaan.

Kaksi vierekkäin kasvanutta kuusta on joutunut taipumaan lumen ja tuulen voimasta.


Ylhäällä laella hangen pinta on kovaa ja tasaista, eikä lumikenkäsuksi uppoa yhtään lumeen.
Lumi, tuuli ja pakkanen ovat rakentaneet Valtavaaran tuvan edustalle toteemipaaluja.


Harmaassa säässä ei yksityiskohtia maisemassa paljon erotu. Valtavaaranlampi näkyy pienenä läikkänä Rukan rinteen alapuolella.


Joku on ahkeroinut ja kaivanut tuvan ikkunat esiin lumella kuorrutetusta seinästä. Tuulisella laella ei tee mieli viipyä pitkään. Jatkan matkaa kodalle, joka on vähän matkan päässä alarinteessä.


Kota maastoutuu hyvin lumen ja puiden keskelle. Valtavaaran hiihtolatu kulkee kodan vierestä, joten kävijoitä on talvellakin. Nytkin kodan tulisijassa on pienet tulet, vaikka ketään ei näykään.




Viivähdän hetken kodassa, pujahdan sitten halkovajan viertä metsään ja jatkan alas rinnettä kohti Vuosselia. Meno ei ole kovin vauhdikasta umpihangessa, vaikka rinne onkin jyrkkä.  


Loppumatkalla ilahduttaa näköhavainto auringosta, ensimmäistä kertaa koko retken aikana.

Liukulumikengillä Puijon harjanteilla

$
0
0
Parina viime talvena liukulumikengillä ei ole ollut paljon käyttöä Kuopiossa. Lunta on ollut niin vähän, että lumikengän pohjat ovat metsässä tarttuneet kiviin ja risuihin. Nyt on Kuopiossakin lunta. Savilahden mittausaseman lukema eiliseltä on 51 senttiä. Päivän retkikohteena on Puijo ja tarkoituksena kulkea tornilta Puijon harjannetta pitkin kohti pohjoista, Puijonsarven kärkeen. Hiihtämällä homma hoituisi nopeasti, risteileehän Puijon metsissä runsaasti latuja, mutta ajatukseni on kulkea umpihangessa omaa reittiä tai sitten valmiita kävelypolkuja seuraten.  

Saan kyydin tornin juureen. Toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä mäen alta, Pesäpallostadionin luota, mutta arvelen 4-5 kilometrin matkan olevan riittävä, kun ei voi tietää minkä verran hanki upottaa. 


Pujahdan Puijon Majan nurkalta metsään ja alamäkeen kohti ensimmäistä etappiani, Konttilan perinnetilaa.


Puijon metsissä on monenlaisia kulkureittejä, talvella leveimmillä väylillä on hiihtoladut, polut ovat vähemmän käytettyjä tai kokonaan lumen alla. Löydän puunrungosta punaisen täpän ja kapean kulku-uran hangessa. Se näyttää menevän Konttilan suuntaan, joten lähden seuraamaan sitä. Meno onkin helppoa, kun loivassa rinteessä polveilevaa uraa voi liukua lumikenkäsuksilla.


Konttilan niityillä hiihtolatu mutkittelee ja tekee lenkkejä ympäri peltoaukeaa. Samat hiihtäjät ehtivät ohittaa minut moneen kertaan kun kuljen niityn poikki.


Ympäristötaidetta pellolta, hevosvetoinen haravakone.


Konttilan rakennukset ovat vanhoja, vanhimmat niistä 1770-luvulta. Konttila on entinen pappilan torppa, itäsuomalaista mäkiasutusta.




Tarkoitukseni on kiertää jyrkkä Kokonmäki lännen suunnalta. Yhytän mäelle nousevan polun ja kuljen sitä vähän matkaa siinä toivossa, että polku kääntyisi pohjoiseen päin. Ura näyttää kuitenkin menevän väärään suuntaan, joten käännyn vasemmalle ja pujottelen risukossa alemmas Satulanotkoon päin menevälle hiihtoladulle. Ohitan Kokonmäen ja Satulanotkon pohjan ladun reunaa hiihdellen. Notkon pohjalla on sen verran vesakkoa ja risua, että ei tee mieli sinne rämpimään.


Satulanotkon jälkeen alkaa nousu seuraavalle harjanteelle, puut suurenevat ja puiden alla on taas tilaa kulkea. Siirryn pois ladulta lumisten kuusien keskelle. Umpihangessakin on helppoa hiihdellä. Noin kymmensenttisen pehmeän lumen alla on kovaksi tiivistynyt hanki.



Lumi on koristellut kuusikon kauniiksi. Pienimmilläkin oksanpätkillä on paksu lumikerros. Jään pitkäksi aikaa katselemaan ja kuvaamaan tuota luonnonluomaa taideteosta.




Puijon metsät ovat osittain luonnonsuojelualuetta. Heti kun tulen luonnonsuojelualueelta talousmetsäalueelle, on edessä lehtikuusia kasvava, noin puolen hehtaarin kokoinen aukio.




Metsänraivauksen lehtikuusien ympäriltä ymmärrän hyvin, mutta en ymmärrä miksi metsänhoitotöitä ei ole voitu tehdä hienovaraisemmin. Lehtikuusiaukion vieressä on noin kolmen hehtaarin kokoinen avohakkuualue. Puijon metsien virkistysarvo on suuri, onhan alue melkein keskellä yli sadantuhannen asukkaan kaupunkia. Avohakkuu ei ole ainoa tapa hoitaa metsiä.




Seuraan taas vähän matkaa kapeaa polku-uraa, mutta karttatarkitus näyttää, että polku kaartaa alas kohti Julkulaa. Kännykän retkikartta on taas osoittanut tarpeellisuutensa. Vaikka Puijolla on viittoja ja merkittyjä reittejä, niin lumisessa maastossa en olisi harhailematta selvinnyt ilman karttaa.


Nyt on edessä tuttu paikka ja maisema. Kävimme Puijonnokan laavulla marraskuussa kauniina pakkaspäivänä. Nyt näkymä Kallavedelle peittyy lumisateeseen ja harmaaseen usvaan.



Viime käynnin jälkeen laavun seinälle on tullut taulu, jossa katkelma Kallavesj-laulun sanoista.


Aaro Jalkasen runoilema Kallavesj-laulu täyttää tänä vuonna sata vuotta.


Puijon harjanne on joka puolelta asuinalueiden ympäröimä, ja Kallaveden.


Reittini kulki kartan alareunasta yläreunaan ja matkaa kertyi noin viisi kilometriä.









Sinivalkoista Riisitunturilla

$
0
0
Oman säätilastoni mukaan helmikuulle sattui kaksi kokonaan aurinkoista päivää, yksi aurinkoinen aamu ja kaksi puolen tunnin pilkahdusta. Toinen aurinkopäivä oli eilen, ja se osui vähän vahingossa helmikuulle, eihän helmikuussa ole 29:ää päivää kuin kerran neljään vuoteen.

Riisitunturi on kauniin päivän retkikohde. Kun nousen autosta Riisin parkkipaikalla, on vastassa huikaiseva valo. Tuntuu, että täällä korkeammalla on vielä kirkkaampaa ja valoisampaa. Puolen päivän aikaan parkkipaikalla on yllättävän vähän autoja, vain puolenkymmentä. Ehkä hiihtolomalaiset nukkuvat pitkään ja ehtivät tänne vasta myöhemmin. Paljon on Riisitunturin polulla kuljettu. Tiukaksi tallatulla uralla lumikenkiä ei tarvita. Minulla on liukulumikengät ja kaarran kohta pois polulta, nousemaan tykkypuiden välissä rinteen etelälaitaa ylöspäin.









Keskipäivän kirkkaassa valossa värejä on vain kaksi; sininen ja valkoinen. Kuljen niska kenossa puiden keskellä, vähän väliä on pakko kaivaa kamera esiin ja ikuistaa näitä mielikuvituksellisen kauniita taideteoksia.

Riisitunturin rinteillä on paljon pieniä suolaikkuja, joita tykkypuut reunustavat.


Nousen kuusikon suojasta avonaiselle rinteelle, josta matalaksi painuneiden tykkyjen lomasta alkaa näkyä kauas ympäristöön.




Näkymä suoraan pohjoiseen Pikku Riisitunturille päin. Kuvan vasemmassa reunassa voi tarkkaan katsoen erottaa puiden välistä Riisitunturin tuvan.



Kitkajärvi hallitsee Riisitunturilta avautuvaa maisemaa idästä kaakkoon. Polulla kulkija näyttää pieneltä tässä ympäristössä.




Tykkypuun juurelta löytyy hyvä taukopaikka auringossa ja viimalta suojassa. Hörppäilen teetä maisemia katsellen. Ensimmäistä kertaa tänä talvena tunnen auringon lämmittävän.


Jos pitäisi yhdellä kuvalla kertoa Riisitunturista, niin se olisi tässä.




Lähden liukumaan rinnettä alas. Rinne on sen verran loiva ja pehmeää lunta alla, että vauhti ei päätä huimaa.




Alarinteen suon laidalta löydän kevään merkkejä. Suojaisessa paikassa aurinko lämmittää niin, että on jo sulattanut kuusenoksaa näkyviin tykkylumen keskeltä. Vesi tippuu jääpuikkoja pitkin.


Tapionpöytä on pöytäkuusi polun varrella lähellä Riisitunturin parkkipaikkaa. Siitä on muotoutunut korkeakattoinen lumimaja. Kuusen läpi kulkee tunneli. Luulen, että lapset tykkää.


Retki on lopuillaan, Riisitunturi hyvästelee auringon vilkutuksella tykkylatvuksen takaa.

Jääputouskierros Korouomassa

$
0
0
Korouoman uusi päiväreitti Koronjää on tänä talvena ollut ensimmäistä kertaa käytössä. Viiden kilometrin pituinen reitti vie alas uomaan, jossa on nähtävänä useita komeita jääputouksia. Kävimme tutustumassa reittiin joulukuun alussa. Kaamosajan aurinko ei silloin ylettynyt Korouoman pohjalle, koska joulukuinen auringonkierto on lyhyt ja matala. Maaliskuussa päivä on jatkunut ja aurinko ylempänä, mutta harmittavasti viime aikoina on ollut enimmäkseen pilvistä. Säätiedotus lupaili torstaille puolipilvisen päivän ennen uuden lumisaderintaman tuloa, joten pikavauhtia pakkasimme reput ja lähdimme varhain aamulla matkaan kohti Posiota.

Matkaa Rukalta Posion Pernun kylälle on reilu sata kilometriä. Matkan aikana pilvikerros alkoi ohentua ja perillä Saukkovaaran parkkipaikalla aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta.  Tuli kiire ehtiä Ruskeavirran jääputoukselle. Ruskeavirran putous on kallioseinämän syvänteessä, joten aurinko pääsee paistamaan putoukselle vain aikaisin aamulla.

Parkkipaikalta Ruskeavirralle on puolitoista kilometriä pelkkää alamäkeä. Emme ehdi ajoissa. Putouksen vasen reuna on jo jäänyt varjoon. Olisi pitänyt olla paikalla puoli tuntia aikaisemmin. Mutta aurinko valaisee jäätikön viereistä seinämää, ja valo yltää myös uoman pohjalle.

Ylös jäätikölle on kuljettu paljon, ja minäkin nousen jyrkkää rinnettä jääputouksen juurelle. Näkymät putouksen alta Saukkovaaran suuntaan on komeat.


Jääseinämästä on katkennut jääpuikkoja, ja niin on syntynyt kulkuaukot kahteen pieneen luolaan putouksen alla. Toisen luolan oviaukko on niin matalalla, että onnistun kiipeämään sinne.


Korouoman jääputousten jäät ovat erivärisiä riippuen siitä mistä vesi on valunut. Ruskeavirran jää on enimmäkseen yläpuolen suolta valunutta humuspitoista vettä, joten jää on ruskeaa. Kirkas jää syntyy sadevesistä ja sininen jää lähdevedestä.


Jääluolasta voi kuin aitiopaikalta katsella ympäröivää maisemaa.




Näkymä putouksen alta kohtisuoraan ylös. Ruskeavirran putous on korkeimmillaan 60 metriä ja leveyttä sillä on noin 40 metriä.




Palaamme kolmesataa metriä takaisin, kanjonin laavuille. Polulla tulee vastaan bussilastillinen haalaripukuisia kulkijoita. Laavulla selviää, että matkailijat ovat israelilaisia. Hauska sattuma, pari vuotta sitten olimme myös samaan aikaan Korouoman laavulla israelilaismatkailijoiden kanssa.

Korouoman laavulla voi tulilla istuessaan katsella samalla puiden välistä pilkottavaa Ruskeavirtaa. Israelilaisten matkaopas on viritellyt tulisijaan tulen, jonka lämmössä syömme voileivät. Makkarat oli kaikessa kiireessä unohtuneet jääkaappiin. Evästeltyä lähdemme jatkamaan Koronjään kierrosta.


Ohitamme uudelleen Ruskeavirran matkalla kohti Koronjään seuraavaa jääputousta. Israelilaiset ovat muodostaneet jäätikön alle letkan, tarkoituksena on varmaan liukua rinnettä alas pitkin lumista kourua.


Tämä on sitä eksotiikkaa, jota he ovat tulleet talvisesta Suomesta hakemaan. Hauskaa näyttää olevan.


Aurinko paistaa nyt suoraan uoman pohjalle. Polku seuraa Korojokea, jota reunustavien koivujen latvukset kimaltavat valossa.


Aurinko sulattaa lunta koivun oksalta, mutta pakkanen jäädyttää samantien lumesta sulaneen veden. Oksat roikkuvat alaspäin jään painosta.


Korouoman länsiseinämä on paikoin ihan pystysuora. Rinteen alaosa on louhikkoa.


Edessä on Mammuttiputous. Putous syntyy purovedestä, joka saa alkunsa yläpuolisen vaaran rinteellä olevasta lähteestä. Mammuttiputouksen jää onkin hämmästyttävän sinistä.


Poikkean polulta lähemmäs jäätikköä saadakseni putouksen paremmin kuvaan. Jyrkässä rinteessä nousu onnistuu helposti, mutta alastulo ei niinkään. Turvaudun samaan keinoon kun Ruskeavirran matkailijat.
liukumäkeä Mammuttiputoukselta (kuva K.Myllyrinne)

Sinistä ja ruskeaa jäätä on myös Jaska Jokusessa, jääputousreitin kolmannessa putouksessa.


Kiipeän taas lähemmäksi ihailemaan jään muotoja ja erilaisia värisävyjä.


Kolmessa kuukaudessa jääkerros on kasvanut niin, että putouksen puolivälissä olleen jääluolan aukko on mennyt umpeen.


Aurinko valaisee edelleen uoman itäreunaa. Edessä on nousu kuvassa näkyvän kallion laelle.


Polun alkaessa nousta ylöspäin on oikealla näkymä vielä yhdelle jääputokselle. Oletan, että se on Tuulen tie-niminen putous.


Köysikaide helpottaa kulkua rinteen jyrkimmissä paikoissa. Koronjää-reitillä on ollut niin paljon kulkijoita, että polku on kovaksi tallautunutta ja lumikenkiä ei tarvita. Sauvat ovat erittäin tarpeelliset, sekä ylä- että alamäessä.


Hannunkallion parvekkeelta avautuva maisema on huikea.


Näköalapaikalta katsottuna suoraan edessä näkyy Jaska Jokunen. On yllättävää, että putous onkin puolivälissä rinnettä. Rinteen yläosa ei näy kun putousta katsoo sen juurelta.

On aika kääntää selkä Korouoman rotkomaisemille ja lähteä viimeiselle etapille kohti parkkipaikkaa.




Vuosselista Konttaiselle

$
0
0
Jään kyydistä Vuosselin tien varteen ja vähän matkaa hiihtolatua kuljettuani käännyn kovaksi tallatulle lumikenkäuralle. Jos Valtavaaran lumikenkäurista voi päätellä, niin lumikenkäily on kovasti lisääntynyt verrattuna aikaisempiin vuosiin. Nyt Saaruasta ja Vuosselista pääsee useitakin eri reittejä Valtavaaralle.

Päivä on pilvinen niin kuin se tänä talvena useimmiten on ollut. Pakkasta on pari astetta, mutta kaakon suunnalta puhalteleva viima saa ilman tuntumaan kylmemmältä. Kuljen hiljalleen ylös rinnettä pysähdellen vähän väliä tutkimaan oksien muotoja, huurrekoristeltuja naavapuita ja jääkiteitä puiden oksilla.








Lumisten puiden keskellä vallitsee luonnonrauha ja hiljaisuus. Ero Valtavaaran tykkymetsän rauhan ja parin kilometrin päässä olevan Rukan hiihtokeskushulinan välillä on iso. Kuusamo tarjoaa monipuolisia aktiviteetteja itse kunkin mieltymyksen mukaan. Minun paikkani on täällä tykkykuusten keskellä.


Ylempänä rinteessä on vastassa pelkkää valkoista. Silmä ei enää erota tykkyjen välissä kiemurtavaa lumikenkäuraa, sen vain tuntee jalan alla.


Kodan piipusta nousee savu. Pihalla on pystyssä suksia ja lumikenkiä. Poikkean hetkeksi tulille makkaranpaistajien seuraan ja hörppään mukillisen teetä.


Kodalta otan suunnan kohti pohjoista ja Suolampea. Samaan suuntaan näyttää menevän kertaalleen kuljettu latu, jonka suksenleveys on sama kuin omani. Joku toinenkin on siis kulkenut täällä liukulumikengillä. Jäljet helpottavakin huomattavasti tiheässä maastossa kulkemista. Matalat puut ovat paikoin painuneet niin lähekkäin toisiaan, että niiden välistä ei pääse, vaan on kierrettävä.


Jyrkkä kalliorinne muistuttaa parin vuoden takaisesta retkestä. Silloin hanki oli niin kovaa, että en uskaltanut laskea kalliolta, vaan piti ottaa liukulumikengät jaloista ja tulla pyllymäkeä alas. Nyt kierrän koko nyppylän idän suunnalta.

Jäljet johdattavat loivaan myötäleeseen, jota pitkin liu'uttelen alaspäin kapeaan kuruun. Kurun pohjaa pääsee suorinta reittiä Suolammelle. Toinen vaihtoehto olisi ollut kulkea Valtavaaran harjanteita. Koska harmaa päivä ei paljon näköaloja tarjoa, niin on parempi pysyä tuulensuojassa.

Suolampi on vaaran rinteellä tykkypuiden ympäröimänä. Tummat pilvet pohjoisen taivaalla näyttävät uhkaavalta valkoista metsää vasten.


Suolampi talviasussaan on hyvin samanlainen kuin Valtavaaranlampi, jossa kävin pari viikkoa sitten.




Edellinen kävijä on tehnyt laavun penkille valmiita nuotiopuita. Saatuani tulen syttymään käyn hakemssa lisää puuta vähän matkan päässä olevasta vajasta. Puu on kuivaa, mutta pölkyt ovat sylinvahvuisia, joten ihan kevyesti ne eivät pilkkoudu.


Tervastuli tuoksuu ja laavu suojaa lammelta päin puhaltavalta viimalta.


Halkovajan suunnasta katsottuna laavu piiloutuu melkein kokonaan hankeen.


Vielä on jäljellä matka alas Konttaisen parkkipaikalle. Matkalla poikkean Valtavaaran pohjoisimmalle näköalakukkulalle. Konttainen näyttää olevan ihan lähellä, mutta välissä on Konttaisennoro, jota pitkin Virkkulan maantie kulkee Valtavaaran ja Konttaisen välistä.







Kilpisjärven ilta

$
0
0
Viime kesänä tutustuin ensimmäistä kertaa Kilpisjärven maisemiin. Vääjäämätön seuraus tuosta matkasta oli toive nähdä myös talvinen Kilpisjärvi. Vietimme pidennetyn viikonlopun Kilpisjärvellä. Mukaan poimimme matkan varrelta tyttären perheen.

Muonion jälkeen saamme ajella aurinkoisessa säässä ja loppumatkasta tien varsia reunustavat huurrehopeoidut tunturikoivikot. Mitä pitemmälle matka etenee, sitä enemmän alkaa olla korkeuseroja.

Muotkatakka on Suomen maanteiden korkein kohta, korkeus merenpinnasta 565,8 metriä.




Muotkatakalta alkaa jyrkkä alamäki kohti Kilpisjärveä, ja pian on edessä Saanan tuttu profiili.


Kilpisjärvellä on pakkasta reilu kymmenen astetta. Huurteiset koivut ovat keränneet oksilleen ohutta pakkaslunta. Käkkyräiset tunturikoivut muistuttavat kukkivia hedelmäpuita.





Iltapäivän aurinko lämmittää niin paljon, että lumet alkavat tippua oksilta.


Lähden tutustumaan lähiympäristöön liukulumikengillä hiihdellen. Avonaisilla paikoilla tuuli on tiivistänyt hangen pintaa ja se on paikoin kantavaa, mutta koivikossa jalka uppoaa paikoin lähes polvia myöten. Karkea, sokerimainen lumi on liukasta, eikä karvapohja oikein pidä kun yritän nousta takaisin lumikuopasta. On siis pysyteltävä aukeilla paikoilla ja yritettävä mahdollisimman ylös.

Lännen-luoteen suunnalle on kerääntynyt pilveä, joita laskeva aurinko värittää.




Katselen auringonlaskua pieneltä kukkulalta kylän yläpuolella.



Paluumatkan liu'uttelen pitkin hiihtolatua. Edessä kohoaa Salmivaaran kumpu.

Auringonlaskun jälkeen iltataivaan värit ovat maalaukselliset.

Näkymä Kilpisjärven yli Mallalle ja Norjan tuntureille.


Kilpisjärven revontulet

$
0
0
Illan kauniin auringonlaskun jälkeen Kilpisjärven taivas tummeni ja pohjoisella taivaalla alkoi loistaa leveä revontulivyö. Sitten vyö levisi viuhkamaisiksi loimuiksi.

Ensimmäinen revontulien kuvauspaikka oli pysäköintialue Saanan juurella.



Taivaanrannalta loimottava vihreä nauha valaisi Saanan laen.



Kilpisjärven suunnalta loimotti myös.




Siirryimme lähemmäs Norjan rajaa, avonaiselle tunturiylängölle. Lännen suunnalta revontulet nousivat Goallarrassan takaa.


Idän suunnalla Iso-Jehkaksen takaa nousi kiemurtavia loimuja.










"Tulistelu" jatkui vaan. Ennen nukkumaanmenoa otin vielä muutaman kuvan Kilpisjärven kylän tuntumassa, Salmivaaran tien varrelta.






Lopuksi päällekkäisvalotuskokeilu.

Sininen hetki Tsahkaljärven rannalla

$
0
0
Vaikka yöunet jäivät vähiin edellisillan revontulinäytöksen vuoksi, halusin ehtiä toiseen valonäytökseen, auringonnousuun Tsahkaljärven rannalle. Viime vuoden elokuussa vietin unohtumattoman aamun samalla paikalla, katsellen silloin sumun peittämää Kilpisjärveä ja auringonvalon värittämiä tuntureita.

Kilpisjärven rannalta Tsahkaljärvelle ei ole pitkälti, mutta koko matka on nousua. Yön aikaan pakkanen on kiristynyt, mökin mittari näyttää 17 pakkasastetta. Vähän hengästyttää kun yritän kiirehtiä, että ehtisin ajoissa näköalapaikalle.

Ehdin hyvin auringonnousua edeltävään siniseen hetkeen. Pieneltä kukkulalta on näkymät joka suuntaan, lännessä on Kilpisjärvi ja Norjan vuoret, pohjoisessa Saana, etelässä Ailakkavaara ja lounaassa Salmivaaran kumpu.


Aurinko on vielä horisontin takana, kun auringosta nähden vastapuoleisella taivaanrannalla alkaa erottua hentoa sinipunaa.




Mitä lähempänä auringonnousun hetki on, sitä värikkäämmiksi vahvistuvat sinipunavärit.




Sitten tulee se maaginen hetki, kun jostain matalalta tulevat ensisäteet tavoittavat tunturien huiput.


Mereltä on pakkautunut pilvikerros tunturien taakse. Tumma pilvimassa korostaa aamuauringon punaa. Tämän uskomattoman kauniin näkymän vuoksi kannatti herätä ajoissa.




Toisaalla Salmivaara ovat vielä varjossa....


....samoin kuin Saanan pohjoisrinne.


Saanan etelärinne saa myös osansa ensisäteistä.




Punaisen valon hetki ei ole pitkä. Kilpisjärven takana Ruotsin puolen tunturien laet ovat kullanpunertavia.


Tsahkaljoki piilottelee paksun lumen alla. Tekisi mieli mennä lähemmäksi katsomaan, mutta jää lumen alla saattaa olla pettävää. Muutenkin kulku hangessa on hidasta. Jokilaaksoon on pakkautunut pehmeää lunta, joka upottaa syvälle.





Lähden liukumaan rinnettä alas. Avonaisemmilla paikoin lumi on sen verran tiivistynyttä, että hanki kantaa liukulumikenkää.  Alamäki hujahtaa nopeasti ja kohta olen mökillä keittelemässä aamupuuroa vasta heräilevälle matkaseurueelleni.

Hiihtelyä auringossa ja pilvisessä

$
0
0
Olimme pakanneet Kilpisjärven matkalle mukaan liukulumikengät (minulla Altai Skis Hok 125 ja tyttärellä OAC Kar 147). Lisäksi tyttärellä oli luistelusukset ja minulla perinteisen sukset. Jo ensimmäisellä lenkillä tytär joutui toteamaan, että Kilpisjärven ladut eivät ole tarkoitettu luisteluhiihtoon. Jäällä luistelu-ura oli kunnossa, mutta rinteillä oli kuoppia, möykkyjä ja kiviä. Tuuli vie kuivan pakkaslumen pois ladulta ja paljastaa kivet ja muut epätasaisuudet. Perinteisen ladut olivat hyväkuntoisia.

Kirkkaassa auringonpaisteessa tytär lähti liukkareilla Saanan pohjoispuolelta kohti Iso-Jehkasta.

Avonaisella ylängöllä lumi on tiivistynyt niin, että lumikenkä ei uppoa yhtään. Taustalla näkyy Iso-Jehkas.

Tyttären kuvaama maisema 900 metrin korkeudesta. Alhaalla näkyy Siilasjärven pohjoispää ja sen takana Goallarrassa. Alhaalta katsoen Iso-Jehkas ei näytä kovin jyrkältä, mutta ylhäältä otettu kuva kertoo toista.





Pysäköintialue lähellä Norjan rajaa on sekin aika korkealla. Tässä kuvasimme edellisiltana revontulia.


Iltapäivällä lähdin kokeilemaan perinteisen hiihtoa nousten kaupalta kohti Saanaa. Pitopohjasuksen kanssa oli vähän pito-ongelmia, mutta pääsin Saanan juurelle, josta aukeni hienot näköalat Kilpisjärvelle.


Latu kiertää Saanan taakse.




Norjan terävähuippuinen Barras Saanan juurelta katsottuna.


Tässä käännyin, laskin vähän matkaa alaspäin ja jatkoin Tsahkaljärven suuntaan menevälle ladulle. Tsahkaljärvi näkyy kuvassa vasemmalla Ailakkavaaran alapuolella.

Saanan rinne kuvattuna Tsahkaljärven jäältä.






Seuraavana päivänä aurinko oli piilossa ja sää tasaisen harmaa. Päivän retkikohteena oli Pikku-Mallan rinteet ja matkaa tehtiin umpihangessa kahlaten. Jyrkkä nousu ja upottava hanki tunturikoivikossa antoivat haastetta tunturiin nousijoille. Kahdenkympin mittayksikön sääntö osoittautui tyttären eduksi 3-0. Tytär on reilut kaksikymmentä vuotta nuorempi, lähes yhtä monta kiloa kevyempi ja lisäksi hänellä on parikymmentä senttiä pitemmät liukulumikengät. Minun tavoitteeni oli päästä puurajalle, tytär käväisi Pikku-Mallan huipulla.

Lopulta pääsin puurajan yläpuolelle pieneen laaksoon Pikku-Mallan jyrkänteen alle. Kuvattavaa ei paljon ollut. Vain tunturin seinämän paljastunut kivipinta antoi viitettä tunturin muodosta, ja yksinäinen puu laaksossa.


Saana, Kilpisjärvi ja Pikku-Malla samassa kuvassa, kuin grafiikkavedoksena.


Avonaisella kukkulalla hanki oli tiivistä ja kantavaa. Kun joka puolella ympärillä on valkoista, häviää hahmotuskyky, eikä rinteen jyrkkyyttä osaa arvioida. Tässä tulen suhteellisen hallitsemattomasti kovaa vauhtia alaspäin. Kuin ihmeen kaupalla pysyin pystyssä. Alastulo muutenkin oli lähes yhtä hikinen urakka kuin ylöspäin nousu.

Siilaskoskessa on Mallan luonnonpuiston raja. Tästä on tien varren parkkipaikalle enää puolen kilometrin matka.





Viewing all 589 articles
Browse latest View live