seita

Kuusamon talvi ei ole paljoa edistynyt sitten viime käynnin. Kolmessa viikossa lumipeite ei ole lisääntynyt, onpa se tainnut sulaakin välillä. Mutta lunta sentään on ja mikä parasta, lumi narisee kengän alla eikä lotise, sen verran ilma on pakkasen puolella.

Kun lunta on 5-10 senttiä, ei vielä tarvita suksia eikä lumikenkiäkään. Kävelysauvat otan kuitenkin mukaan kun lähden nousemaan isolle Pyhävaaralle. Päivä on perusharmaa, niin kuin viime aikoina useimmiten on ollut. Edellisyönä satanut kevyt pakkaslumi on jäänyt puiden oksille, sekin osaltaan valaisee harmaata päivää.

Pehmeän lumen kuorruttamaa mustikkavarvukkoa polun varrella. Kuin pumpulipalloja olisi ripoteltu maastoon.

Näkyvyyttä ei ole kovin paljon Pyhävaaran päällä. Jyrkänteen reunalta alas katsoessa ei paikoin näy mitään muuta kuin pilveä.

Pyhäjärvi erottuu vähän sumun keskeltä. Järvi on eteläosastaan jäässä, mutta pohjoisosa on vielä sula.

Vanhan männyn runko piirtyy hyvin esiin valkoisen lumen keskeltä.

Ruka on tuolla jossain pilven takana.

Teetä ja voileipää näköalaravintolassa ennen kuin lähden laskeutumaan alas vaaralta.

Seuraavana päivänä pilvien lomasta näkyy aavistus aurinkoa. Koska Pyhävaaralle on nyt valmiiksi tallatut jäljet, niin päätän kulkea saman reitin uudellen. Valon olemassaolon huomaa vaikka aurinko ei suoraan valaisekaan suurten kuusten varjostamalla polulla.

Muitakin on liikkeellä lumisessa metsässä. Yht'äkkiä ihan läheltä lähtee suuri ukkometso rymisten lentoon. Voi olla, että me molemmat säikähdettiin yhtä paljon.

Näkyvyttä on enemmän eiliseen verrattuna. Jään ja sulan veden raja erottuu nyt hyvin.

Tuuli kuljettaa pilviä kovaa vauhtia. Koska pilvikerroksessa on aukkoja, pääsee aurinko aina väliin pilkahtamaan pilvien raosta ja antaa valoa järvelle.

Kaukana loistaa Valtavaaran luminen rinne.

Marraskuun auringonkierto on lyhyt ja kaari matala. Tässä aurinko ylimmillään puolenpäivän aikaan.

Hetken saan ihailla sinitaivasta lumisten oksien kehystämänä.

Tuuli työntää lisää pilviä lännen suunnalta. Lopuksi valo tihkuu vain kapeasta raosta Pyhäjärven pinnalle. Sitten pimenee. On aika lähteä hipsimään alas rinnettä.

Marraskuun aurinkopäivät on nopeasti laskettu. Siihen riittää yhden käden sormet. Parhaimmillaan Koillismaan marraskuu on pakkaspäiviä ja auringon matalaa valoa. Nyt on ollut enimmäkseen pilvistä. Kun sattuu lopulta hetki, että saa todistaa auringonnousua talveen koristautuneessa maisemassa, se on juhlahetki.

Pehmeä pakkaslumi on tarttunut jokivarren puihin ja pensaisiin. Virran väreilyssä heijastelee auringonvalon värjäämien pilvien punerrus.

Karan laulu kuuluu joka puolelta jokirannoilta. Miten noin pienen linnun ääni kantaakin niin kauas.

Jokirannan metsä on lumettomana melko ikävännäköistä rääseikköä. Nyt lumi kaunistaa kuivat oksat ja risukon.

Ehdin ylävirran rannalle juuri ajoissa auringonnousun aikaan.

Suopursuilla on valkoinen kukinto kuin kesällä.

Lokakuun pakkasjakso ehti jo jäädyttää maata, mutta täällä jokivarressa maa ei ole ehtinyt jäätyä. Polulla jalan alla vesi tirskuu.

Kylmää ja lämmintä valoa

Takarannan neljä mustaa pistettä ovat pilkkijöitä, tuo optimistinen ja uppoamaton ihmislaji.

Alavirran rannat ovat olleet paremmin tuulilta suojassa, joten lumi on pysynyt koivujenkin oksilla.

Valo on jotenkin keväinen, kuin huhtikuussa. Pakkastakin on vain pari astetta.

Sinistä ja kultaa joen rannalla.

Näihin tunnelmiin sopii blogiystävä aimariin runo:

Talven aurinko

tekee matala kaarta.

Ei se lämmitä

mutta on niin odotettu,

ja tavattoman tervetullut.

Aino Riihiaho: Kutsun muistot luokseni (julkaisija Mediapinta 2017)

Aamupäivän sinisen hämärän aikaan asettelen reppua selkään Juuman Retki-Etapin parkkipaikalla. Lunta on edelleen niin vähän, että koppaan mukaan vain lumikenkäsauvat, lumikenkiä ei vielä tarvitse.

Niskakosken riippusilta on ylitettävänä jo muutaman sadan metrin päässä lähtöpaikasta. Nyt talvella tuo sillan ylitys tuntuu jotenkin pelottavammalta kuin kesällä. Siltalautojen välistä vilkuu alhaalla musta vesi.

Marraskuu on varmaan hiljaisin ajankohta Oulangan kansallispuistossa. Jäljistä päätellen olen ensimmäinen kulkija tänä aamuna. Myllykoskelle pääsee myös lähempää, Basecampin parkkipaikalta.

Pientä rakoilua pilvissä on, mutta auringonvalo ei jaksa kurkottaa Kitkajoen uomaan asti.

Lumi ja jää ovat koristelleet Putaanojan rannat. Usein tähän aikaan vuodesta Putaanoja on jo kokonaan jäätynyt, nyt vesi virtailee iloisesti kivien lomassa.

Putaanojan sillan ylitettyäni pujahdan pois merkityltä reitiltä ja oion metsän läpi Aallokkokosken rantaan. Maastossa erottuu siellä täällä polku-ura varvukon keskeltä. Täällä Kitkajoen takarannalla on pysyttävä lähellä jokiuomaa, koska viereinen Juuman vuomien alue on luonnonsuojelualuetta jossa liikkuminen on kielletty myös talvella.

Aallokkokosken äänien loputtua, kosken rauhoittuessa pieneen suvantoon, ei tarvitse kävellä kovin pitkälle kun edestä päin alkaa kuulua Jyrävän kumea kohina.

Siilasmaja näkyy suvannon takaa, mutta ylävirrasta katsottuna Jyrävä piiloutuu kokonaan.

Laskeudun varovasti alemmas rinteeseen Jyrävän putouksen yläpuolelle, josta näkee putouksen nielun.

Juuri putouksen kohdalla on pieni tasanne ja sen edessä kivipaasi, joka on kuin parvekkeen kaide. Sen takaa kurkin alapuolella kohisevaa putousta.

Jatkan matkaa Jyrävän alapuolelle. Takarannan tulipaikan polttopuuvarasto on kallion laella. En löydä kirvestä puukatoksesta, joten tulien virittäminen nuotiopaikalle ei onnistu. Nuotiopaikka on ihan joen rannassa vastapäätä Siilasmajaa. Muuten tulipaikan varustelu on hyvä, on pataa, pannua ja kattilaa.

Jyrävän tulipaikka on kalliojyrkänteen alapuolella. Tänne ei pohjoistuulet pääse tuivertamaan.

Jyrävä kuohuu vielä vapaana. Sydäntalven pakkaset jäädyttävät aikanaan putouksen ylle jääkannen.

Jyrävää ympäröivät kalliot ovat punertavaa kiveä. Kiviaines on pehmeää ja murenevaa.

Poropolun seuraaminen jyrkässä rinteessä kannatti. Löydän pienen luolan kallioseinämästä. Luola on noin pari metriä leveä ja alle metrin korkuinen.

Luolan lattia on kuiva, sen perällä on soraa ja kiviä, mutta luolan suulla on kuiva ja pehmeä sammalmatto, juuri sopiva istuinpaikka evästelijälle.

Lähden samaa reittiä takaisin. Jokivartta alavirtaan seuraten pääsisi Harrisuvannon laavulle ja Karhunkierroksen polulle, mutta päivän valoisa aika ei minun vauhdillani riitäisi sinne saakka kulkemiseen. Palaan takaisin tulojälkiäni seuraten.

Myllykoskella pysähdyn vielä ottamaan peruskuvan myllystä ja koskesta kun laskeva aurinko värjää pilviä pohjoisella taivaalla.

Aamutaivas kajastaa tummansinisenä ja taivaalla näkyy tähtiä, pitkästä aikaa. Marraskuu on ollut lokakuutakin pilvisempi ja sateisempi. Lähes kahden viikon Rukalla oloni aikana on ollut vain yksi aurinkoinen päivä. Nyt on tulossa toinen, mutta auto on jo pakattu lähtövalmiiksi, koska tänään pitää ajaa Savoon. Päätän kuitenkin ennen lähtöä käydä Rukan laella. Marraskuun aurinko on niin harvinainen ilmiö, että se on nähtävä ja paras paikka sen näkemiseen tässä lähellä on Juhannuskallio jota koristavat lumi- ja jääkuorrutteiset puut.

Maston rinteellä tuulee. Puen kevytuntuvatakin lisäkerrokseksi, vedän pitkävartiset lämpösaappaat jalkaan ja pujahdan polulle kohti Juhannuskalliota. Kun alempana on lunta noin kymmenen senttiä, niin täällä sitä on paikoin kertynyt polveen asti.

Polku Juhannuskalliolle nousee parin notkon kautta, joten näkymä kaakon suunnalle, jossa aamutaivas kajastaa, aukeaa vasta kun pääsen Juhannuskallion laelle.

Avonaisella kalliolla lumi ei ole ehtinyt kertymään. Tuuli on pyyhkinyt paikoin kalliopinnan paljaaksi.

Jo lokakuun alussa puihin muodostui ensimmäinen tykkykerros. Marraskuun alkupuolen lämpöjakso pudotti tykyt kertaalleen, mutta nyt on taas muodostunut uutta lumi- ja jääkerrosta puiden oksille.

Ohut sumukerros ympäröi Pyhävaaraa.

Sininen hämärä ennen auringonnousua on aina yhtä ihmeellinen.

Aurinko yrittää pinnistellä esiin harmaasta pilvimassasta.

Yht'äkkiä se on horisontin yläpuolella ja värittää alhaalla levittyvän usvakerroksen.

Tähän aikaan vuodesta värikkään punaisen valon aika kestää pitkään, koska auringon kiertorata on matala ja mitä alempaa valo tulee sen enemmän se siroutuu ilmakehässä.

En millään malttaisi lähteä, mutta edessä on yli neljänsadan kilometrin matka. Haikein mielin jätän Juhannuskallion puut paistattelemaan väriloistossa.

Luminous Finland 100 -valotaidekokonaisuus on suurin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden yksittäinen taidetapahtuma, joka koostuu kuudesta valoteoksesta. Ensimmäinen valotapahtuma oli jo vuoden 2016 viimeisenä päivänä Helsingissä, muut marras-joulukuun vaihteessa eri päivinä Savonlinnassa, Tampereella, Oulussa, Saanalla ja Turussa. Se kiinnostavin tapahtumista olisi ollut Saanan valaisun näkeminen, mutta sinne on turhan pitkä ja vaivalloinen matka. Lähin Luminous-tapahtuma oli Savonlinnassa, Olavinlinnan valaisu 28. -29.11. Yksi tie, monta asiaa, eli valonäytöksen lisäksi juhlistimme henkilökohtaista merkkipaalua Rantasalmella, lomakeskus Järvisydämessä, entisen kotimme läheisyydessä.

Kuopiolaisena huomio kiinnittyy Puijo-laivaan Savonlinnan satamassa.

Savonlinnan jouluvalot viittaavat kaupungin musiikilliseen maineeseen.

Olimme paikalla valoteoksen toisena valaisuiltana. Plussan puolella oleva lämpötila ja tuuli olivat pudottaneet lumet rannan puiden oksilta. Linnan yllä roikkui pilvikerros, jota kaupungin valot värjäsivät oranssinkeltaiseksi, eli taivas ei ollut kovin luonnollisen värinen. Mutta valaistu linna loisti upeana pienellä saarellaan keskellä virtaa.

Vesi on ihmeellinen elementti. Se heijastaa pienenkin valon voimakkaasti.

Linnan edustalla olevan Tallisaaren taideteokset oli myös valaistu, kuten tämä kuuluisa linnan pässi.

Valo- ja savuefektit Tallisaaressa.

Matkamme tukikohtana ja yöpymispaikkana oli Lomakeskus Järvisydän Rantasalmella. Se on laajentunut uudella hotellirakennuksella ja järvikylpylällä. Kallioon louhittu järvikylpylä on valmistunut tämän vuoden maaliskuussa. Sisäseinissä on monin paikoin näkyvillä kalliopintaa. Sisäkatto, pilarit, kaiteet ja muut puuosat on tehty järvestä nostetuista uppotukeista, joilla on ikää yli 500 vuotta. Kylpylän lämmitykseen käytetään aurinkolämpöä ja maalämpöä.

Saunoja on viisi; kivisauna, höyrysauna, infrapunasauna, hamam ja uppotukkisauna. Kuvassa on suuri ja valoisa uppotukkisauna.

Kävin kylpylässä aamupäivän hiljaisena hetkenä, joten sain kuvata ihan rauhassa häiritsemättä ketään.

Ulkoallaskin olisi ollut käytössä, jos vain sisu olisi riittänyt pulahtamaan Saimaan neljäasteiseen veteen.

Hotellin sisustus noudattaa samaa tyyliä kuin kylpylässäkin, uppotukkeja ja kivipintaa. Erilaisia puuveistoksia on paljon sekä sisätiloissa, että ulkona.

ps. Selvyyden vuoksi mainitsen, että Järvisydämen palvelut oli ostettu omalla rahalla.

Enpä muista koskaan ennen olleen näin synkkää ja märkää alkutalvea kuin nyt on ollut. Myös digikuva-arkistoni noin viidentoista vuoden ajalta todistaa samaa. Kun ei ole aurinkoa, tähtiä, kuuta eikä liioin revontulia on tyydyttävä hakemaan piristystä muista kuin luonnonvaloista. Laavutulilla on istuttu viime viikkojen aikana ja itsenäisyyspäivän tienoilla oli paljon erilaisia valonäytöksiä, juhlavalaistuja rakennuksia ja ilotulituksiakin.

Itsenäisyyspäivän aattona polttelimme nuotiota hämärtyvässä illassa Pieksämäen Vedenjakajareitistön Pyijyn laavulla. Pyijyn laavu oli paikka, jossa aikoinaan opettelin ensimmäisen kerran talviolosuhteissa tekemään nuotiotulet.

Pieksämäellä oli itsenäisyyspäivän kunniaksi valaistu sinivalkoisella vesitorni...

...kulttuurikeskus Poleenin sisäänkäynnit....

....ja teknologiatalo Latomo, eli entinen Raamattutalo.

Sattumalta osuimme paikalle ilotulituksen ajaksi. Enpä ole ennen kuvannutkaan ilotulitusta käsivaralta ilman jalustaa.

Kävin Neulaniemessä tasaisen harmaana päivänä. Nyt oli hyvä kävellä kivikkoisessa maastossa. Lunta oli jäänyt maahan niin, että se oli tiivistynyt peittämään suurimpia epätasaisuuksia. Isommat kivenkolot kuitenkin erottuivat hyvin lumen keskeltä. Kävelysauvoista oli taas hyötyä jyrkissä rinteissä.

Tulin Neulaniemeen etsimään kallioseinämien jäisiä yksityiskohtia. Kun ympäristö on luminen ja sää harmaa, pienet asiat saavat suuren merkityksen. Kuten tämä jääpallojen peittämä sammalmatto kivenkolossa.

Toisaalla kuivuneet lehdet värittävät jääpalloja.

Puolukanvarvut ovat jääneet jään vangiksi.

Sen verran on ollut pakkasta, että puron vartta reunustavat monenlaiset jääkoristeet. Niiden kuvaaminen oli hankalaa. Puro virtaa syvässä uomassa, joten valo ei tahdo riittää, eikä jalustaakaan voi asetella jyrkkäreunaiselle penkalle. Tarvitaan isoa ISO:a ja vakaata kättä, että saisi tärähtämättömiä kuvia.

Pysäköin aamuhämärässä auton Syvänniemen kirkon parkkipaikalle. On se aamun hetki kun taivas sinertää, vaikka päivästä on taas tulossa pilvinen, kuten on ollut joka päivä viime viikkojen aikana. Syvänniemen kirkko näyttää olevan metsän keskellä, mutta tosiasiassa lähellä on Syvänniemen taajama. Kylä on ollut muinoin vireä teollisuuspaikkakunta, jossa on toiminut saha, rullatehdas ja ruukki. Nyt on asuintalojen lisäksi vain kyläkauppa, pieni maaseutuhotelli ja kylätalo.

Pysäköintipaikan nurkalta lähtee polku lumiseen metsään. Polkua on tampattu moottorikelkalla, mutta on siinä tuoreita jalanjälkiäkin. Otan kuitenkin lumikengät varmuudeksi mukaan. Kaunis lumimaisema innostaa tähtisadetikkuleikkiin. Pitkä tähtisadetikku palaa noin 40 sekuntia ja siinä ajassa ehdin valottaa kolme kuvaa.

Opaskartan mukaan polku kiertää jokivartta ja sen lisäksi on suoraan laavulle menevä polku. Lähden vasemmalle kääntyvää kelkkauraa, mutta kohta se kaartuu mielestäni väärään suuntaan, joten laitan lumikengät jalkaan ja lähden tallaamaan lumen peittämää polku-uraa. Luminen metsä on hiljainen, joten säpsähdän kun yht'äkkiä kuuluu outo ääni, jonka arvelen kuuluvan pöllölle. (kotona kuuntelin pöllöjen ääniä ja luulen, että se oli helmipöllö)

Keihäsjoki virtaa kiemurrellen metsän keskellä. Paikoin sen rannat ovat hyvin ryteikköisiä, mutta laavun kohdalla rantaa on raivattu ja näkyvyys joelle on hyvä.

Laavun molemmin puolin on seinän vierellä polttopuuta. Kirvestä ei löydy, mutta puut ovat pilkottuja, joten päätän kokeilla saanko tulen syttymään. Olen askarrellut viime aikoina syttyruusuja kananmunakennoista ja kynttilänpätkistä. Syttyruusu on pelastanut jo monta tulisteluhetkeä, koska se palaa pitkään jolloin märemmätkin puut saa syttymään.

Kohta jokirannan hämärää valaisee pieni nuotio. Laitan makkaran kypsymään ja kaivan repusta teetä ja voileipää.

Lumiset puut peilaavat väreilevään virtaan.

Joen väreilyt ja nuotiotuli päällekkäisvalotuksena.

Vaikka mustavalkomaisemassakin on viehätyksensä, kaipaisin kuitenkin jo valoa ja ja värejä tähän kuvaan.

Polun varrelta löytyy joulutarjoiluja metsänväelle.

Keihäsjoen metsäalue ei ole kovin suuri, ehkä noin 40 hehtaaria, mutta se on oikeaa metsää, kuusikoita ja pieniä lehtipuualueitakin.

Kirkon ympäristön maisema on kovin erilainen kuin aamulla lähtiessäni polulle. Nyt on pelkkää harmautta. Kun kävelen lähemmäs kirkkoa, kuulen soittoa. Ovi on lukossa, mutta jään hetkeksi portaille kuuntelemaan urkumusiikkia. Tulee mieleen 60-luvun lopulla suosittu laulu Vanha holvikirkko, "vain vanhan holvikirkon muurit kuulee musiikin". Metsäkävelyllä tuli jo jouluinen olo, tämä oli hieno huipennus retkelle.

Syvänniemen kylätalo on entinen suurnavetta, vuonna 1906 valmistunut jugendtyylinen kivinavetta, johon on sopinut 140 lehmää ja 20 hevosta. Nykyisin se on juhlatila ja kesäteatterin esityspaikka.

Lumi koristeli kaupungin jouluksi. Nyt on "lunta tulvillaan" ja "hanget korkeat nietokset"

Hyvää joulua

kaikki lapsenmieliset

pienet

hiljaiset sydämet

joille riittävät pienet ilot

kun ei ole suuriin tottunut

kun harvoin niitä pieniäkin -

te vähässä uskolliset

jaksatte uskoa

että tähti on

vaikka on pilvistä

pilven takana se on

joku on sen nähnyt

Ja sinäkin

vielä joskus -

(Maaria Leinonen)

Kuusamon talvi on tällä hetkellä vähälumisempi kuin Savossa. Kuopiossa on virallisen mittauksen mukaan viidenkymmenen sentin lumikerros, Rukalla neljäkymmentä, mutta täällä Ala-Kitkajärven-Kiveskosken tienoilla ehkä 30 senttiä jos sitäkään. Kosken länsirantaa ylävirran suuntaan ei ole kuljettu. Laitan liukulumikengät jalkaan ja lähden hiihtelemään kohti niemen kärkeä. Enpä muista koska viimeksi olisin aloittanut näin myöhään lumikenkäkauden. Tänä talvena olisi Kuopiossakin päässyt hiihtämään ja lumikenkäilemään jo joulukuun alkupuolella, mutta minun hiihtovälineeni olivat Kuusamossa.

Kuusamon sää on pysytellyt viikkokausia pakkasen puolella ja sen huomaa kosken rannan puista ja pensaista. Paksu kuura on tarttunut oksiin ja puunrunkoihin. Päivä on tähän vuodenaikaan näillä korkeuksilla vajaan kolmen tunnin mittainen. Toiveikkaana odottelen auringon ilmaantuvan esiin pilvien raosta. Edellisestä aurinkohavainnosta onkin aikaa yli viisi viikkoa.

Kuurainen metsä on satumaisen kaunis. Kitukasvuiset männynrungot koreilevat juhlakoristeltuna.

Auringonnousun suunnalla on kapea kaistale selkeää taivasta. Jospa pitkä odotus palkittaisiin.

Ala-Kitkajärven Virranlahti on nimensä mukainen. Lahdella on pitkälti sulaa vettä vaikka joulun aikaan pakkasta on ollut yli 20 astetta.

Tähän aikaan vuodesta aurinko ei jaksa kiivetä kuin vaivoin metsän yläpuolelle, mutta on ilo nähdä se pitkästä aikaa.

Kosken vakioasukaat, koskikarat lentelevät ja sirkuttavat, mutta onpa siellä joutsenkin. Kiveskoskella talvehtii joka vuosi ainakin yksi joutsen.

Seurasin pitkään joutsenen puhdistusoperaatiota, sukeltelua ja höyhenpeitteen sukimista. Lopuksi näyttävät tuuletukset.

Pakkasta on vain 17 astetta. Kovemmilla pakkasilla virrasta nousee pakkashöyryä, nyt sitä on vain aavistus veden yllä.

Kosken maisema sillalta katsottuna on muuttunut. Vielä viime talvena koskeen pistävältä niemekkeeltä kaartui joen suuntaan komea kelopuu. Nyt sitä ei enää ole. Onko myrsky sen kaatanut vai tulva.

Kello on vasta 12:20, mutta aurinko on jo painumassa piiloon metsän taakse.

Uudenvuodenaattona vähän ennen kello 18 paukahtavat ensimmäiset raketit. Harvinaista sinänsä, yleensä paukuttelu alkaa jo paljon aiemmin. Kaikki on valmiina lähtöä varten; eväät, tulipuut ja tähtisadetikut. Siinä vaiheessa kun ympäristön äänitaso alkaa muistuttaa sotatilaa, pakkamme tavarat autoon ja lähdemme ajamaan kohti korpea.

Laavu on jokivarressa lähellä tietä. Lunta on sen verran vähän, että muutaman kymmenen metrin matkan tieltä laavulle pääsee hyvin pitkävartisilla saappailla. Kohta laavulla palaa tuli, joka valaisee ja lämmittää. Lisäksi sytytän muutaman tuikkukynttilän. Uudenvuoden yö on muutenkin melko valoisa, vaikka taivas on pilvessä. Jostain pilven raosta vilahtaa kuu aina välillä.

Tarjolla on teetä, sämpylää, pipareita ja höyrytettyjä nakkeja termospulloon pakattuna. Se idea vaatii vielä jalostamista. Nakit menivät hyvin pulloon, mutta niiden pois saaminen pullosta on paljon hankalampaa. On kai laitettava ruokatermos hankintalistalle.

Ruokailun jälkeen on ilotulituksen vuoro. Jos pilvet eivät peittäisi taivasta, olisi nähtävänä luonnon ilotulitus eli revontulet, nyt on tyydyttävä tähtisadetikkuihin.

Vähän ennen kun vuoden vaihtumista, kun olemme ajamassa takaisin kotiin päin, pilvet väistyvät etelän taivaalta ja lähes täysi kuu valaisee hetken kynttiläkuusikkoa.

Vuoden alkupäivät ovat kuluneet sateen merkeissä. Hyvä puoli on siinä, että sade on ollut lunta, eikä vettä niin kuin Etelä- ja Keski-Suomessa. Joskus pilvikerros on vähän raottunut. Sulan veden äärellä vesi kaksinkertaistaa valon ja värit. Virranlahden rannalla on hiljaista.

Rukan kylällä on vuodenvaihteessa ja tammikuun alkupäivinä täysi vilske. Bussit kuljettavat haalaripukuisia turisteja eri kohteisiin ja rinteissä on hulinaa. Olen pysytellyt poissa tuolta tapahtumien keskipisteestä. Ei tarvitse mennä kilometriä kauemmas Rukan keskustasta kun hiljainen metsä ja luonnonrauha ympäröivät kulkijan. Kuva on Talvijärven rannan läheltä. Rukan rinteen valo värittää Saaruan rinteiden lumetuksesta kohoavaa pilveä.

Jos taivas olisi selkeä, Juhannuskalliota valaisisi kuutamo. Nyt sitä valaisevat valonheittäjät.

Aamupäivän hämärässä hiihtelen liukulumikengillä Pyhävaaran rinnettä. Kulku on helppoa kovaksi tallattua lumikenkäuraa pitkin jonka päällä on muutaman sentin kerros vastasatanutta lunta.

Tykkylumipuut eivät tahdo erottua tasaisenharmaassa säässä. Kontrastia kaipaisin tähän maisemaan.

Vaaran laella puhaltaa länsituuli. Näkyvyttä on aina Kitkajärvelle asti, mutta taivaanrannan harmaa pilvivyö ei lupaa selkenevää säätä.

Vaaran etelälaidan jyrkänteen reunalla muistelen viime- ja toissavuoden vuodenvaihteen päiviä, jolloin auringon säteet punasivat rinteen tykkyjä.

Edessä on puolentoista kilometrin alamäki liukuen lumisten puiden keskellä tienvarteen.

On vielä niin pimeää, että lumenpeittämä lumikenkäura ei näy, mutta tuntuu liukulumikengän alla. Puolikas kuu vilahtaa silloin tällöin lumisten kynttiläkuusien latvoissa. Pakkasta on viisitoista astetta, ja ellen olisi syvällä metsässä Valtavaaran itärinteellä, kylmä viima puhaltaisi vastaan. Olen valinnut tämän suojaisen reitin Valtavaaralle nousuun osin tuulta väistelläkseni, mutta myös siksi, että se on loivin reitti Vuosselista Valtavaaran laelle. Koska tarkoitus on viipyä vaaran laella, ei kannata hikoilla itseään märäksi ylämäkeä noustessa.

Matkan varrella on monia paikkoja joihin tekisi mieli jäädä, kuten tämä rinnesuo joka huokuu rikkumatonta hiljaisuutta. Mutta on ehdittävä ylemmäs ennen aurinkoa, joka toivon mukaan nousee tänään muutamaksi tunniksi taivaanrannalle.

Kynttiläkuusten latvoissa on jo lupaus päivän valkenemisesta.

Viimeisen puoli kilometriä ennen kotaa hiihtelen latua pitkin. Valtavaaralle vie hyvin kunnostettu hiihtolatu. Kun hiihtäjä on jaksanut nousta kodalle asti, on edessä huikea alamäki serpentiinilatua takaisin Vuosseliin. Minun suuntani on toinen, kodalta ylös päivätuvalle ja siitä Valtavaaranlammelle.

Valtavaaran päivätupa näkyy rinteen nousijalle kutsuvana, tosin tässä vaiheessa se tuntuu olevan hyvin kaukana ja korkealla.

Pysähdyn hetkeksi kodalle levähtämään. Vielä olisi noin 40 nousumetrin kiipeäminen ylös. Latu ei vie laelle vaan kaartaa tässä alarinteeseen. Useat hiihtäjät kuitenkin jättävät suksensa kodalle ja kävelevät ylös maisemia katsomaan.

Maan varjo näkyy taivaanrannasta kohoavana siniharmaana vyöhykkeenä auringonnousun vastakkaisella suunnalla. Puurajan lähestyessä tuuli löytää minut. On lisättävä vaatekerroksia ja vedettävä huppua tiukalle. Valtavaaran tykkytornit eivät tuulta hätkähdä. Niiden suojaan on hyvä vetäytyä pukeutumaan.

Valtavaaralla tuikea tuuli soi.

Siellä autiotupa on tuo.

Taas vaellusmatkani sinne toi

palovartijan majan sen luo.

(Juha Vainio, Valtavaaran valssi)

Muitakin on liikkeellä. Tuolla alhaalla pysähdyin äsken hengähtämään. Kuvasta voi löytää myös kodan huuvan ja halkovajan katon.

Kaukana idän horisontissa näkyvät Venäjän tunturit, lähempänä Virkkulan kylä ja Porontimajärvet.

Etelän suunnalla Rukalla aloitellaan laskettelupäivää. Ruka näyttää olevan ihan lähellä, tosiasiassa sinne on muutama kilometri ja paljon nousuja ja laskuja.

Venäläinen neljän hengen hiihtoseurue tulee suksilla ylös asti. Kommunikointimme toimii sen verran, että ymmärrän pyynnön kuvata seurue heidän kamerallaan. Saanpa samalla omaankin kameraani kuvia ihmisistä maisemassa.

Vaatii taitoa pysyä pysyssä jyrkässä rinteessä, joka on paikoin tiivistynyt kovaksi. Alempana suksi uppoaa syvälle.

On se hetki kun aurinko tulee esiin ja alkaa värittää maisemaa lämpimin sävyin.

Lopultakin valoa ja varjoja. Tasaharmaata kontrastitonta maisemaa on saanut katsella riittävästi viime aikoina.

Tuuli on kasannut irtolunta korkeiksi lumilaineiksi vaaran laelle.

Tekee mieli vetäytyä itärinteen puolelle tuulensuojaan. Aurinko ei vielä lämmitä, mutta voi miten sen valo piristää mieltä.

Tähän aikaan vuodesta Valtavaaranlampi jää varjoon ja auringonvalo vain hipoo puiden latvoja. Olisi houkuttelevaa laittaa laavulle tulet ja istua evästelelemään, mutta en malta jäädä. Jos nyt lähden jatkamaan matkaa, ehdin vielä nähdä kohdevalaistuja puita alarinteessä.

Kynttiläkuuset Valtavaaranlammin takarannalla laavulta päin kuvattuna.

Kuvaan samat kuuset toisesta suunnasta noustuani kannaksen yli pienelle suolle.

Edessä on pelkkää alamäkeä. Syksyllä löysin suolta lähtevän noron, joka kiemurtelee jyrkässä rinteessä Ahmakallion luo. Sitä seuraamalla on helppo laskeutua alas. Pehmeä lumi jarruttaa menoa, joten vauhti ei nouse liian kovaksi.

Aamupäivän hiihtely alkoi pilvisessä säässä. Yläilmoissa näytti käyvän kova puhuri, tuuli työnteli pilvimassaa kovaa vauhtia. Yht'äkkiä pilvikerrokseen tuli pieni aukko. Seurasin sen suurenemista kivutessani rinnettä ylös tykkykuusien keskellä. Kohta etelän taivaalta ilmestyi näkyviin kuunsirppi sinitaivasta vasten. Tämä kaikki tapahtui viidessätoista minuutissa.

Hento vastarusko erottui lännen suunnalla. Vastarusko on auringonnousun (tai -laskun) vastakkaisella suunnalla horisontissa havaittava punertava alue.

Pöllyävät pilvet siirtyivät nopeasti kohti etelää.

Yhtä nopeasti kuin pilvimassa äsken haihtui, se vyöryi uudelleen vaaran laelle. Tuuli tyyntyi täysin ja alkoi sataa ohutta jääkidettä.

Pilvi ympäröi joka puolelta. Olin keskellä ei mitään.

Olin jo lähdössä laskemaan rinnettä alas kun satuin vilkaisemaan taakseni. Siellähän oli valoa.
Se oli ensin ihan pieni, juuri silmin erottuva punainen läikkä pilvessä.

Sitten valo alkoi kirkastua ja sen viereen syttyi toinen valo.

Pian auringon toiseltakin puolta näkyi valoa ja haloilmiö alkoi hitaasti hahmottua taivaalle.

22° rengas, auringonpilari, sivuaurinko ja 22° ylläsivuava kaari, näin Taivaanvahdin asiantuntijat olivat merkinneet sinne lähettämäni havainnon tiedoiksi.

Auringon noustua vähän ylemmäs, oikeanpuoleinen sivuaurinko hävisi, mutta vasemmanpuoleinen kirkastui entisestään.

Lännen taivas oli taas ihan selkeä, ei tietoakaan pilvistä, vaikka vain hetkeä aikaisemmin olin ollut pilven sisällä.

Tämä oli ehkä kirkkain sivuaurinko jonka olen koskaan nähnyt.

Pilvet olivat siirtyneet Valtavaaran suuntaan. Valtavaaran vaarajonon ensimmäinen kukkula oli vielä näkyvissä, mutta korkein laki piilossa.

Alas tullessa oli vähän samanlaista kuin lentokoneen laskeutuessa pilvikerroksen läpi. Muutama kymmenen metriä alempana taivas oli pilvessä, vain pientä valonkajoa näkyi auringon suunnalla.

Marras-, joulu- ja tammikuu ovat vuoden pimeintä aikaa ja tänä talvena erityisen pimeää, koska aurinkopäiviä on ollut poikkeuksellisen vähän. Esimerkiksi Kuopiossa Ilmatieteenlaitoksen mittarit eivät havainneet yhtään aurinkoista tuntia joulukuussa. Siksi on juhlahetki kun valo valtaa tunturin. Ei se aurinko nytkään lyhyttä neljän tunnin päivää jaksanut paistaa, mutta pari tuntia noususta puoleen päivään oli yhtä valon juhlaa.

Kannattaa olla ajoissa liikkeellä, koska taivas on värikkäin ennen auringon nousua.

Vallitsevasta korkeapaineesta huolimatta pilvimassa on jäänyt kerrokseksi alaville paikoille.

Vaarojen laet nousevat saarina sumumerestä.

Vähän ennen auringonnousua alkaa sumukerros liikkua ja kääriytyä Pyhävaaran ympärille.

Kello 10 aurinko ilmestyy horisontista Juurikkavaaran takaa.

Taidetta tunturissa.

Paras hetki on silloin kun aurinko valaisee pilvikerroksen pintaa.

Kestääköhän koivu katkeamatta tuon valtavan jää- ja lumikuorman.

Vain ison Pyhävaaran korkein laki on enää näkyvissä.

Vähän ennen puolta päivää lännen suunnalta työntyy pilviä auringon eteen. Esirippu laskeutuu, valon juhla on ohi.

Kahden ja puolen viikon aikana Kuusamossa näin neljänä päivänä aurinkoa. Vain yksi päivä oli täysin aurikoinen, muina päivinä aurinko tuli hetkeksi näkyviin. Merkittävä ero edellistalviin verrattuna on, että yleensä sydäntalven selkeinä päivinä on kova pakkanen. Nyt pakkasta oli vain muutamia asteita, alimmillaan -17 astetta.

Monena talvena olen tähän aikaan kuvannut pakkasusvan verhoilemaa jokimaisemaa. Usva alkaa muodostua sulan veden ylle vasta kun pakkasta reilusti on yli 20 astetta ja on täysin tyyntä. Lauhassa säässä ei siis usvia ollut, mutta rannnan puihin ja pensaisiin oli huurre jäätynyt paksuksi kerrokseksi.

Muisto syksystä. Muutama keltainen lehti oli jäänyt kiinni pieneen pensaaseen.

Kävelyn jälkeen istuimme tulille jokirannan kodalle.

Koskikarat eivät ole ainoita uimareita koskessa. Koskikellujat nauttivat menosta virran vietävinä.

Kota maastoutuu hyvin lumiseen maisemaan.

Tammikuisia auringonlaskuja koskella vuosina 2016 ja 2017:

Auringonlasku koskella tammikuussa 2016

Auringonlasku koskella tammikuussa 2017

Maaningan Korkeakosken parkkipaikka on lumen peitossa, joten auto on jätettävä tien varren levikkeelle. Jäljistä päätellen parkkipaikkaa on kyllä aurattu jossain vaiheessa, mutta lumentulon jälkeen on tullut pakkanen, joka on jäädyttänyt hangen kovaksi ja siihen ei lumilinko enää pysty.

Vielä Löytynjoen ylittävällä sillalla ja koskenniskalla ei huomaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta kun lähtee laskeutumaan alas jokiuoman rotkoon, on polulla jo ensimmäiset kaatuneet puut. Jäätyneen lumen peittämät portaat ovat normaalina talvenakin haastavat, nyt sitä enemmän kun on pujoteltava kaatuneiden puiden oksien alta.

Minulla on mukana sauvat, jääpiikit ja lumikengät. Jääpiikkejä ei tarvitse koska polun reunoilta löytyy pehmeää lunta johon jalan voi asettaa ja lumikengistä ei ole hyötyä kovalla lumella jyrkässä rinteessä. Sauvat osoittautuvat parhaiksi apuvälineiksi. Pysähdyn puolivälissä rinnettä kuvaamaan hävitystä. On ollut aikamoinen rytinä kun puita on kaatunut jyrkänteen reunalta alas rotkoon.

Portaiden kaiteet ovat poikki monesta kohti.

Vielä on matkaa alas puunrunkojen välisssä puikkelehtien.

Lopulta pääsen kosken alapuolelle. Koskiuomassa on muutama kaatunut puu. Olihan niitä siinä jo ennestäänkin, mutta nyt on tullut muutama lisää.

Paksu kuusi on mennyt poikki noin kymmenen metrin korkeudesta. Siinä seistessä tulee yht'äkkiä mieleen, että ei tämä paikka ole edelleenkään turvallinen. Puiden oksilla on paksusti lunta, pakkasta on noin kymmenen astetta ja tuultakin on, vaikka tuuli ei juuri nyt tunnukaan täällä rotkon pohjalla. Lähden nousemaan takaisin ylös.

Kierrän kosken rantoja kaiteiden vierestä uomaan kurkkien. Vielä on lumen ja jään keskellä avointa niin paljon, että kohina kuuluu.

Olen käynyt Korkeakoskella monena vuonna sydäntalven aikaan, nyt ensimmäistä kertaa näen näin paljon lunta ja jäätä koskiuomassa. Jätän koskimaiseman odottamaan kevättä. Kolmen kuukauden kuluttua täällä näyttää jo toisenlaiselta.

Hiihdän ensimmäistä kertaa tänä talvena jäällä. En ehkä vieläkään olisi uskaltanut, mutta rannan tuntumassa on suksenjäljet ja lumikengän jälkiä. Niitä seuraillen etenen kohti niemen kärkeä. Pakkasta on tämän talven ennätyslukema, lähes 20 astetta.

Nousen maalle lähellä Suntsanniemen kallioita, jätän liukulumikengät polun varteen ja lähden kulkemaan hyvin tallatua uraa kallion laella. Savolanniemen metsissä ja rannoilla kuljetaan paljon myös talvella, koska paikka ihan Saaristokaupungin laidalla. Noin kolmenkymmenen hehtaarin alueella on kivikkorantoja, suota, metsää ja kalliota.

Aamutaivas punertaa lumisten käkkyrämäntyjen takaa.

Edellisen päivän kulkijat ovat tallanneet taidetta jäälle.

Voi aina arvailla mistä kohti aurinko tulee esiin. Nyt auringonnousun suunnan paljastaa pieni pilvi, johon valo jo heijastuu.

Sieltä se nousee.

Kun aurinko on noussut vähän ylemmäs, alkavat punertavat valojuovat näkyä jään päällä ja rantapenkassa.

Lopulta valonsäteet löytävät männyn oksille.

Jalat pysyvät lämpiminä, kevytuntuvatakki-anorakki yhdistelmä pitää myös lämpimänä, mutta yhdet fleecehanskat on liian vähän tälle kelille. Seuraaville pakkasille kannattaa muistaa varautua paksummilla käsineillä.

Pakkaspäivä tuli hyödynnettyä muutenkin. Iltapäivällä auringon laskiessa kokeilin saippuakuplien jäädyttämistä. Noin yksi kymmenestä kuplasta onnistui jäämään kokonaisena hangen pinnalle.

Odottelin toiveikkaana kuunpimennyksen näkymistä, mutta Rukan seutu oli juuri noiden pimennystuntien aikana pilvessä. Auringonlaskun kuitenkin ehdin nähdä pilvenraosta.

Myöhemmin illalla satuin vilkaisemaan ikkunasta. Kuu loisti täydellisen kokoisena kehän ympäröimänä. Vaikka kovin suuria odotuksia kuutamon näkymiseen ei ollut, koska pilveä oli kuitenkin taivaalla melko runsaasti, lähdettiin ajamaan pohjoisen suuntaan keinovalojen ulottumattomiin.

Rukalta Virkkulan kylälle on matkaa noin 13 kilometriä, mutta säätila ehti muuttua täysin tuon matkan aikana. Pilvet olivat poissa ja kuu pääsi valaisemaan maisemaa täydellä teholla. Sen huomasi kameran asetuksissakin. Ensimmäiset kuutamokuvat näyttävät lähes päivänvalossa otetuilta.

Virkkulan kylätien varrella puut ovat usein paksun kuuran peittämät, niin nytkin.

Kylätien varren rakennusten seinät ovat myös huurrekuorrutettuja.

Siitä on aikaa kun viimeksi olen saanut ihailla täysikuuta täysin selkeässä säässä.

Pieni suoalue Valtavaaran ja Konttaisen välisessä notkossa Virkkulantien varrella.

Valtavaaran alarinteen tykkykansa kuun valaisemana.

Koko talven sulana pysyvä virta on tärkeä paikka talvehtiville linnuille, mutta myös eläimille. Ja on se tärkeä minullekin. Vesielementti vetoaa kaikkina vuodenaikoina, mutta talvella sillä on vielä suurempi merkitys, koska sulapaikkoja ei ole kovin paljon. Kitkajoen vesistössä niitä on useita, jo alussa Kiveskoski jossa Kitkajärven vedet aloittavat matkansa kohti Paanajärveä. Koskikarat ovat Kiveskosken kuuluisimpia talvilintuja, mutta on siellä talvehtivia joutseniakin.

Rannalta löytyy usein erilaisia jälkiä, tässä saukon jälki.

Hiljaisuudessa kuuluu vain koskikarojen laulu.

Etelän taivaanrannan pilvikerros peittää auringon, pakkasta on sen verran, että koskenniskan lahdelle muodostuu pakkasusvaa.

Ylävirrassa väreilee ja loiskuu. Kaksi saukkoa pulikoi keskellä virtaa. Ne ovat enemmän veden alla kuin päällä, mutta vähän väliä vilahtaa pää, häntä tai vartalo.

Toinen saukoista kiipeää hetkeksi kosken keskellä olevalle kivelle levähtämään. Se on niin kaukana, että ei ole toivoakaan saada kunnon kuvaa.

Veteen sukeltelemaan jäänyt saukko lähtee uimaan kohti rantaa, eli lähemmäs minua. Se jää rantakivien taakse ja en näe siitä kuin nenänpään.

Sitten se alkaa uida rannan tuntumassa minua kohti. Sen ollessa veden alla näkyy ilmakupia, josta voi nähdä missä se on. Välillä se nostaa pään pintaan, mutta välimatka on edelleen pitkä. Odotan jännittyneenä.

Ja niin siinä käy, että juuri kun saukko on minun kohdallani se huomaa minut ja sukeltaa. En ehtinyt saada kuvaan kuin selän.

Pakkasusva, virtaava vesi, heijastukset, lumikuorrutteiset rantakivet ja huurteen koristamat puut, niiden vuoksi palaan tänne aina uudelleen.

Vaikka koskikaroja on paljon, niin harvemmin niitä kuvaan. Minun kuvauskalustoni ei ole lintukuvaukseen sopivaa, mutta tämä koskikara jäi ystävällisesti istumaan rannan lähelle ja viipyi siinä sen verran pitkään, että sain lyhyelläkin putkella jotain kuvaan.

Konttaisen parkkipaikalta lähtee nousemaan polku Konttaisvaaran laelle. Noin puolen kilometrin matkalla noustaan sata metriä. Polku on pysynyt hyvin auki sydäntalven ajankin. Konttainen näyttää olevan vapaalaskijoiden suosiossa. He kantavat sukset tai lumilaudat ylös, hujauttavat jyrkkää rinnettä alas ja kahlaavat sitten takaisin tielle ja parkkipaikalle. Liukulumikengille polku ei sovi. Kovalla pinnalla karvapohja ei pidä ja portaissa niillä ei voi kulkea. Siksi hiihtelen Konttaiselle vaaran itäpuolelta, jossa rinne on loivin ja sadan metrin nousu tapahtuu puolentoista kilometrin matkalla.

Ensimmäiset kolmesataa metriä kuljen kelkkauraa, mutta noustuani pienen harjanteen päälle käännyn umpihankeen kohti Konttaisen tykkykuusikkoa. Hento pilvi näyttää peittävän Konttaisen lakea. Pilviä on liikkeellä muutenkin, mutta niiden välissä taivas on kauniinsininen.

Matalampien puiden takaa kohoaa Valtavaaran itärinne.

Konttainen kuuluu Valtavaara-Pyhävaara luonnonsuojelualueeseen. Luonnonsuojelualueen rajan erottaa hyvin. Matala taimikko ei kuulu luonnosuojelualueeseen. Metsänomistaja ei taida ilahtua tykkylumen peittämästä taimikosta.