seita

Maastokartassa ne ovat Pienet Tahinlammet, mutta Pieksämäen kaupunkikartassa kaupungin laidalla olevan Tahinsuon pikkuiset lammet on nimetty erikseen; Silmä, Kossu ja Ruutana. Tahinsuo ja sen lammet ovat olleet retkikohteinani 70-luvulta lähtien. Vaikka en enää aikoihin ole asunut Pieksämäellä, niin Tahinsuolla käyn aina joskus, erityisesti sumuisina syysaamuina.

Tahinsuon alue on viime aikoina päässyt esille ja sen retkirakenteitakin on uusittu. Pieksämäelle on valmistunut retkeilyreittien verkosto, Vedenjakajan reitistö. Kaupungin ympäristön retkipolut on liitetty yhdysteillä ja -poluilla yhtenäiseksi retkeilyreitiksi, jossa polkuja on kaikkiaan noin 75 kilometriä. Tahinsuon ja Tahinlammen kierrokset kuuluvat osana tuohon retkeilyreitistöön. Ainakin Tahinsuon alueelle tuo uudistus on ollut pelastus. Suon pitkokset ja tulipaikat olivat päässeet huonoon kuntoon. Nyt pitkoksia ja tulipaikkoja on korjattu ja rakennettu uusia taukopaikkoja.

Aamu on ihan sitä mitä odotinkin. Yön jälkeen sumu on levittynyt lampien ja soiden ylle. Jätän auton tien varteen ja oikaisen suon läpi Tahinlammen pohjoispään pitkospolulle.

Minulla on aika monta kuvaa tästä käkkyräpuusta. Taustan väri vaihtelee, mutta käkkyrän muoto pysyy samana vuodesta toiseen.

Vielä tässä vaiheessa aamu näyttää lupaavalta. Nousevan auringon kajastus Ruutanalammen takaa.

Tahinsuon kauneutta. Voisi kuvitella olevansa syvällä erämaassa, mutta puolen kilometrin päässä olevalta tieltä kuuluu liikenteen äänet, samoin kuuluu myös rautatieaseman kuulutukset.

Sumukerroksen läpi voi nähdä mistä kohden auriko nousisi. Nyt aurinko pysyy piilossa, mutta antaa se sentään väriä maisemaan.

Pienet Tahinlammet ovat vajaan sadan metrin päässä toisistaan. Silmä on niin pieni, että se mahtuu kokonaan kuvaan.

On kulunut tunti auringonnousuhetkestä, kun aurinko lopulta alkaa näkyä sumun läpi.

Tiivistynyt kosteus paljastaa lukemattoman määrän hämähäkin seittejä suolla.

Vedenjakajareitistön opasteviitat erottuvat hyvin maastosta.

Tahinsuon kummun tulipaikka on pienellä kukkulalla suon keskellä.

Runsas karpalosato on tulossa. Yöllä oli käynyt pakkasen puolella, karpalot ovat kuurassa.

Räme on koristeltu seittiverhoilulla.

Korento pitkospuilla. Se on täysin liikkumaton, odotteleeko siipien kuivumista vai onko kuollut?

Tahinsuon vanhaa pitkostietä. Lankkuja oli naulattu, mutta vielä on irrallisiakin lankkuja, jotka liikkuvat jalan alla.

Tahinlammen rannalla pitkostie on korjattu laittamalla uudet lankut vanhan ratapölkkytien päälle.

Tahinlammen takarannan tulipaikka.

Tahinlammen pohjoisrannalla oleva tulipaikka niemen kärjessä.

Tahinlampi aamulla kahdeksan aikaan. Sumu jäi lammen ylle pitkälle aamupäivään.

Tahinlammen ja Tahinsuon reitit kartalla.

Vedenjakajan reitistön panoraamakartta

Sallan slogan on "in the middle of nowhere" eli keskellä ei mitään. En voi oikein samaistua tuohon sanontaan koska Naruskan kairassa kulkiessani tunnen olevani kaiken keskellä kun ympärillä on kynttiläkuusia, puistomaisia metsiä, koskia, puroja, tunturien rinteitä ja alkavan maaruskan kauneutta.

Asustelin kaksi vuorokautta Naruskajoen varressa, pienessä hirsikämpässä. Sää oli kesän, vai pitäisikö jo sanoa syksyn parhaita. Päivälämpötila kohosi enimmillään 17 asteeseen ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Yöt olivat kylmiä. Molempina öinä pakkasta oli muutamia asteita ja aamulla varvukot kuurassa. Kuluneen kesän erikoisuudesta kertonee, että parhaimmat säät olen tavoittanut Kilpisjärveltä ja nyt Naruskalta, joka on tunnettu pakkasennätyksestään.

Koivujen ruska ei ole vielä kunnolla alkanut, vain muutamissa koivuissa on keltaisia lehtiä. Kovin suurta värien ilotulitusta ei ole odotettavissa. Lehdissä on paljon ruskeita pilkkuja.

Naruskajoen suvanto peilityynessä.

Suolta löytyy eniten ruskasävyjä. Tässä vaivaiskoivun oranssia.

Saunaa lämmittäessä voi samalla seurata auringon painumista Suoltioivan taakse.

Sinne se laskeutuu.

Heti auringonlaskun jälkeen alkaa viilentyä. Tarvitaan lämmintä päälle kun saunan jälkeen lähden tähyilemään iltataivasta.

Nuotio valaisee ja taivaanrantakin vielä vähän. Hentoa vihreää siellä on, eli pientä revontuliaktiivisuutta.

Vielä valoisalle taivaalle kohonnut revontulivyö jäi yön ainoaksi. Loimotus kesti noin viisi minuttia ja sammui sitten.

Sillä aikaa kuu oli noussut näkyviin metsän takaa.

Aamu on kylmä. Mittarissa on 4,5 pakkasastetta.

Jokirannan hillat ovat kohmeessa.

Kerään kuksallisen hillaa aamupalaa varten. Ne ovat herkullisia turkkilaisen jugurtin kanssa.

Aamuaurinko valaisee Suoltioivan lakea.

Jokirannan varvukko on kuurassa.

Tähän kuvaan pitäisi lisätä äänet. Sumun keskeltä kuuluu joutsenten ääntelyä. Ne ovat ylävirrassa joenmutkan takana.

Toisena aamuna ajan muutaman kilometrin päähän lammen rannalle odottamaan auringonnousua.

Juuri kun aurinko tulee esiin, alkaa lentokone piirtää savujuovaa taivaalle auringon yläpuolelle.

Päällekkäisvalotus

Mustikka huurrereunoineen.

Naruskajärven rantaa aamu-usvan hälvettyä.

Päiväkävelyllä Kenttälammen polulla löysin kauniit Rovakaltiolammit.

Liftasin leirikoululaisten huoltoauton kyytiin (kiitos Pirjo!) ja pääsin käymään Tuntsan Kuskoivalla. Nuoluskurun kodalle menevä tie oli sen verran huonokuntoinen, että minun autollani neljän kilometrin sivutie kodalle olisi jäänyt ajamatta ja Kuskoivan maaruska näkemättä.

Kuskoivan rinteitä värittävät punaiset mustikanvarpumatot. Sieltä täältä löytyy myös kirkkaanpunaista riekonmarjaa.

Kuskoivalta löytyy muistoja 60-luvun suuresta metsäpalosta. Puiden rungoissa on erikoisennäköisiä koloja kun tuli on kaivertanut puuta.

Oksantynkätaidetta kaatuneessa puunrungossa.

Riekonmarja hehkuu vastavalossa.

Luonnon sommittelema tilataideteos Kuskoivalla.

Kanerva kukkii vielä paikoin syyskuussa, kimalaisten onneksi ja kulkijan iloksi.

Nuoluskurun kota on noin 400 metrin korkeudessa, joten nousua laelle on vain 125 nousumetriä (Kuskoiva 525 mpy)

Nuoluskurun kota Kuskoivan juurella Nuoluskurun reunalla. Kuskoivan kodaksi sitä myös sanotaan.

Alimmainen Nuoluskuru on noin kaksi kilometriä pitkä kivikkoinen kuru Kuskoivan ja Nuolusrovan välissä.

Näihin rauhaisiin tulistelutunnelmiin on hyvä päättää. Naruska ja Tuntsa näyttivät kulkijalle parastaan.

Koillismaan ja Itä-Lapin ruska on tänä syksynä ruskeasävyinen johtuen koivunruosteesta ja kuusensuopursuruosteesta. Ruska ei siis tule hehkumaan kovin kauniina tänäkään syksynä. Viime vuonna oli samanlaista.

Koska viikonlopuksi oli luvattu pohjoisimpaan Lappiin selkeämpää säätä, niin lähdettiin katsomaan löytyisikö sieltä parempia ruskavärejä. Pitkälle piti ajaa ennen kuin värejä alkoi löytyä. Vasta Sodankylän pohjoispuolella bongasin ensimmäisen kirkkaanoranssin koivun ja muutamia kauniinkeltaisia koivuja.

Koko ajomatkan oli ollut pilvistä. Kaunispäällä munkkikahvia ryystäessä havainnoin ensimmäiset rakoilut pilvikerroksessa. Auringon valo osui pilvien raosta tunturin rinteisiin.

Kaunispään etelään suuntautuvaa maisemaa on tähän saakka häirinnyt vain hiihtohissit. Nyt maiseman eteen rakennetaan hotellia. On kuulemma tulossa luxushotelli aasialaisia vieraita varten.

Säätiedotus lupaili illaksi ja yöksi Inarin ympäristöön selkenevää. Koukkasimme muutaman kymmenen kilometriä Sevettijärven tietä Näätämön suuntaan. Edellisyönä oli ollut Etelä-Suomea myöten kirkkaat revontulet ja tulevaksi yöksikin oli ennustettu revontuliaktiivisuutta. Auringonlaskun aikaan reipas kaakkoistuuli työnteli pilviä kohti koillista. Lähdin rannalle kartoittamaan mahdollisia revontulikuvauspaikkoja.

Ruohokanukan syysväri ei petä. Se, samoin kuin riekonmarja, saa aikaan loistavat maaruskan värit.

Olimme hyvissä ajoin rannalla odottelemassa revontulia. Monesti ensimmäiset loimut näkyvät heti hämärtyessä. Nyt taivaalla häivähti violetti vyö, mutta se hävisi samantien. Vasta vähän ennen puoltayötä alkoi varsinainen revontulinäytös. Niin kuin usein käy, niin nytkin revontulet syttyivät nopeasti, kuin katkaisijasta olisi käännetty valot päälle. Yht'äkkiä taivaalla loimusi joka puolella. Osa loimuista jäi pilvien taakse, mutta onneksi pilvikerroksessa oli aukkojakin. Kuu valaisi myös maisemaa ja väritti pilviä. Keinovaloista ei tällä seudulla ollut haittaa.

Se oli minun osaltani revontulikauden avaus. Olin nähnyt alkuviikolla Kuusamon Ala-Kitkalla hienot tulet, mutta kuvaaminen ei onnistunut, koska kameran jalusta majaili sillä hetkellä yli 400 kilometriä etelämpänä.

Aamulla jatkoimme matkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan, eli kohti Karigasniemeä. Luhtavilla kukkii tässä pienen suolammen rannalla.

Oranssi koivu Karingasniemen tien varrella.

Havumetsävyöhykkeen yläpuolinen tunturikoivualue loistaa syksyn väreissä. Toisen kerran tunturikoivut ovat juhla-asussaan talvipakkasella huurrekuorrutettuna.

Vaivaiskoivu värittää maisemaa oranssinpunaisena.

Ennen Karigasniemeä pysähdyimme tauolle tien varressa olevalle Bassecohkajoen putoukselle. Putous oli niin hieno, että teen myöhemmin siitä oman postauksen.

Karigasniemi-Utsjoki-tie kulkee lähes koko matkan Tenojokivartta. Monin paikoin lehtipuut peittävät näkyvyyden joelle, mutta tien varrella on levikkeitä, josta voi pujahtaa joen rannalle maisemaa katsomaan.

Tenon tie

Jos Tenon tietä pitäisi kuvata vain yhdellä kuvalla, niin se olisi tässä. Nuvvus-Ailegas tunturi kohoaa jyrkästi heti joen varresta. Joen vedenpinnan tasolta laelle on noin 400 nousumetriä.

Vähän ennen Utsjoen kirkonkylää on paikka, jossa tien viertä seurannut poroaita on kauempana, noin kilometrin päässä tiestä. Se selittää miksi aluskasvillisuudessa on runsaasti poronjäkälää. Riekonmarja on vasta vaihtamassa väriä punaiseksi, nyt se on keltaoranssi. On kuin pieniä nuotioita olisi poronjäkälämatolla.

Punainen matto kulkijan iloksi, juolukkaa.

Ehdimme Utsjoen kirkkotuville juuri kun aurinko on painumassa tunturin taakse. Tuvat jäivät jo varjoon, mutta Mantojärven takarannalle paistoi kauniisti. Tähän loppuikin hyvä tuurimme sään suhteen. Seuraavan päivän paluumatka ajettiin sateessa ja vastatuulessa.

Suomen vesiputoukset-sivustolta löytyy esittelyt suurimmista ja kauneimmista suomalaisista vesiputouksista. Lähellä Karigasniemeä, ihan tien varrella kuohuva Bassečohkan putous ei ole niistä suurin eikä kaunein, mutta tuo pieni putous ympäristöineen, piilossa tunturikoivikon keskellä, on käymisen arvoinen. Kävelymatka on lyhyt, mutta ei ihan helppo. Varovaisuutta noudattaen se on kuitenkin suhteellisen hyvin saavutettavissa.

Bassečohkan putoukselle lähtee polku tienvarren levikkeeltä, noin 8,5 kilometriä Karigasniemeltä Inarin suuntaan. Levike on tien oikealla puolella Karigasniemeltä tullessa. Siitä sadan metrin päässä on Ailigasjängän poroerotukselle menevän tien risteys.

Retki putoukselle alkaa ryömimisellä poroaidan ali. Sitten laskeudutaan soraharjanteen päällä kulkevaa polkua alas noin 50 metriä. Siitä alkaa hankalin osuus, eli siirtyminen kosken rannalle pyöreiden, sileiksi hioutuneiden kivien keskelle jalkoja asetellen. Joka askeleella kivet muljuavat jalan alla. Rantapenkalle päästyä on vielä löydettävä pensaiden välistä aukkoja, josta putouksen pääsee näkemään ja kuvaamaan.

Putouksessa on kaksi suurempaa porrasta. Alempi porras on niin korkea, että alhaalta katsoen ylempää ei paljon näe.

Isommalla vesimäärällä putous olisi varmaan vielä vaikuttavampi. Kalliopinnasta voi päätellä, että vesi on jossain vaiheessa peittänyt kokonaan kallion.

Kiipeän alemman putouksen niskalle, pienelle kielekkeelle, josta on hyvin nähtävissä ylempi putous. Samalla pääsen itsekin kuvaan koska aurinko on takanani.

Alempi porras kuvattuna ylhäältä alaspäin.

Putouksen viertä kulkiessani tarkkailin vastarantaa. Näytti, että itärannan puolella olisi myös avoimia paikkoja kosken suuntaan. Palasin tielle, ja etsin poroaidasta sopivan alituskohdan maantiesillan toiselta puolen. Lasketuminen alas olikin huomattavasti helpompaa putouksen itäpuolelta, koska rinne oli loivempi ja sammaleen peittämä.

Esteettömimmät näkymät alemman putouksen portaalle on itään päin kääntyvän putouksen sisäkurvissa.

Tähän aikaan vuodesta väinönputken kukinnot koristavat jokirantoja.

Bassečohkajohka laskee Basijärveen, josta vedet kulkevat Basijokea Inarijokeen. Basijoessa on myös putous, mutta matka sinne on pitempi ja vaikeakulkuisempi, joten se retki sai jäädä toiseen kertaan.

Suomen Vesiputoukset-sivuston esittely, Bassečohkajohka

Syksyn toinen ruskamatka suuntautui Koillis-Lappiin, Naruskalle ja Tuntsalle. Mitä pohjoisemmaksi matka eteni, sitä heleämmäksi muuttui koivunlehtien keltainen väri ja punasävyiset juolukkamatot peittivät maata.

Pilvisyydestä huolimatta ruskan värit hehkuivat voimakkaana. Keltaisten koivujen lisäksi joukossa oli myös oranssi- ja punalehtisiä koivuja.

Rantimmaisen Aitatsivaaran laen avonaiselta kalliolta on komeat näkymät Aitatsivaaranjängälle.

Soita ja kosteikkoja väritti vaivaiskoivu.

Juolukkavarvukon värisoinnuttelua.

Ylimmäinen Nuoluskuru. Kurun pohjalla virtaavan Nuolusojan varrelta on kaivettu kultaa vielä 1990-luvulla.

Seuraavana aamuna oli myös pilvistä, mutta auringonnousun aikaan pilvikerros alkoi raottua idän suunnalla.

Pian aamurusko väritti Naruskajokea.

Pilvet väistyivät länteen ja aurinko pääsi valaisemaan jokirannan ruskapuita.

Eilen kuvaamani Aitatsivaaranjänkä kuvattuna alempaa Tuntsan tien varrelta ja tällä kertaa auringonvalossa. Pieni sateenkaarikin tuli kuviin, sen huomasin vasta kuvia kotona katsellessa.

Tämän paikan muistan jo parin vuosikymmenen takaa. Silloin näin ensimmäisen kerran tämän todella jyrkän rinnesuon. Luulin, että suon ylälaidalla olisi kuivaa, mutta niin vain kastelin kenkäni kun upposin hetteikköön. Rinnesuo on märkä ja upottava myös ylärinteessä.

Punaista, keltaista, oranssia, vihreää ja vielä pilkahdus taivaansineä. Tuntsan ruska on värikäs.

Soratietä riittää. Sallan kirkonkylästä matkaa Tuntsalle on yli sata kilometriä, josta soratietä suurin osa, yli 70 kilometriä.

Soppelanlampi lähellä Piimäkurun laavua.

Tuntsan pohjoisosassa tuuli oli jo alkanut riipiä koivuja paljaaksi.

Tuntsajoen latvat ovat Värriötunturin juurella, tästä noin kymmenen kilometriä ylävirtaan.

Peuratunturin (530 mpy) rinteillä näytti olevan punaista väriä, joka ei tosin näy kuvassa, riekonmarjaa luulisin.

Piimäkurun laavulla keitimme nokipannukahvit ja paistoimme makkarat.

Tienvarsi on kuin puistoistutus juolukkareunuksineen. Tuntsalla on paljon katajaa.

Juolukkapohjaista katajakangasta näytti jatkuvan silmänkantamattomiin.

Illalla kämppäsaunaa lämmittäessä tähyilyin taivaalle. Oli taas luvattu revontulia, mutta miten ne näkyisivät kun pilviä oli taas kerääntynyt.

Jo kymmenen aikaan illalla taivaalla loimusivat ensimmäiset revontulet. Ne kohosivat ylös taivaankannelle koronaksi, mutta pilviä oli niin paljon, että en saanut siitä kuvaa.

Kaukana keinovalojen ulottumattomissa tähtitaivas on kirkkain ja Linnunrata erottuu selvästi.

Puolenyön aikaan oli loppunäytöksen vuoro. Se olikin täydellinen lopetus tälle ruskamatkalle. Seuraava aamu valkeni pilvisenä, sateisena ja tuulisena. Oli uskomaton sattuma, että pääsimme näkemään Tuntsan ruskan parhaassa mahdollisessa säässä.

Pohjois-Sallassa, Pimiäselän ja Paha Kaakkurivaaraan välisessä kurussa virtaa Kullaoja. Puron vesimäärä ei ole suuri, mutta levittyessään jyrkän kallioseinämän kiviportaisiin se muodostaa kauniin putouksen. Kullaojan putous on tullut laajemmin tunnetuksi vasta viime vuosina kun se esiteltiin Suomen Vesiputoukset-sivustolla. Tämän vuoden alussa Kullaojan putous valittiin nettiäänestyksessä Suomen uudeksi putousnähtävyydeksi vuonna 2017.

Kullaojalla käynti on ollut mielessä koko kesän. Alkukesästä putouksen vesimäärä olisi ollut suurempi, mutta halusin nähdä putouksen ruskavärien ympäröimänä. Retkipäiväksi osuikin pilvisten päivien välissä yksi aurinkoinen ja edellisyön sade oli lisännyt puron vesimäärää, joten olosuhteet olivat täydelliset.

Kullaoja on kaukana. Sallan keskustasta matkaa on 95 kilometriä. Tällä kertaa Kullaoja oli meille lähiretkikohde, koska majapaikastamme Naruskajokivarresta matkaa on alle 20 kilometriä. Matkalla pysähdyimme Naruskajoen tammelle. Padolla on säädelty joen vesimäärää kun jokea pitkin on aikoinaan uitettu tukkeja.

Naruskajoen sillalta ylävirran suuntaan.

Naruskajoen silta

Kullaojan putouksesta kertovissa jutuissa on varoiteltu tien huonokuntoisuudesta. Nyt tie oli suhteellisen hyvässä kunnossa, vain suurimpien kuoppien kiertämistä joka on tuttua sorateiden kulkijoille. Opasviittakin on pysytytetty tien varrelle. Tien oikealla puolen on levike johon voi jättää auton.

Ennakkotiedoista poiketen tieltä putoukselle ei tarvinnut suunnistaa, vaan polku johdatti ihan perille asti.

Polku kuljettaa kauniin männikkökankaan halki kurun reunalle, paikkaan jossa Kullaojan vesi virtaa kapeassa kivikourussa kohti kalliojyrkännettä.

Näkymä putouksen yläpuolelta suoraan alas. Punahehkuiset juolukanvarvut ja horsmat värittävät rantoja.

Kun on päässyt pujottautumaan putouksen alle pienen lammen rannalle ei voi kuin huokailla ihastuksesta. Putous ympäristöineen muistuttaa Paanajärven Mäntykosken putouksia pienoiskoossa.

Pikku lammelta vedet jatkavat matkaa kohti isompaa lampea. Korkeuseroa lampien välillä on useita metrejä, joten vesi kohisee iloisesti sammalten ja varvukon reunustamassa purossa.

Pimiäkuru on muutenkin mielenkiintoinen paikka kalliojyrkänteineen. Kallioiden uumenissa on luoliakin, mutta niiden tutkiminen jäi tällä kertaa.

Olin jo pakannut kameran reppuun ja nousemassa ylös kurusta, kun huomasin puiden välistä siilautuvat valokiilat putouksen kuohuissa. Kullaojan putous näytti lopuksi kuohunsa kohdevalossa.

Lisätietoa Suomen Vesiputoukset-sivustolta

Parin päivän pysähdyksellä Kuusamossa, matkalla Lapista Savoon, ehdin käydä kahdella Rukan lähivaaralla, Pyhävaaralla ja Salmilamminvaaralla. Aurinkoa ei juuri näkynyt, mutta ruskasävyt antoivat maisemaan ilmettä.

Kilpeläntien varrelle on pystytetty omaperäinen viitta osoittamaan Pyhävaaran polun alkua.

Samalla hetkellä kun ehdin Pyhävaaaran idän puolen kalliokielekkeelle, pilvikerros raouttui hetkeksi. Mikä ajoitus, kun koko viikon on ollut sateista ja pilvistä. Rukajärven suunnalta kohosi savupatsas. Sadepäivien jälkeen siellä varmaan poltettiin risuja.

Riekonmarja hehkuu Pyhävaaran laella.

Salmilamminvaara on ihan Rukan kupeessa. Hiihtostadionilta vaaran juurelle on matkaa noin kilometri. Lähdin nousemaan vaaran eteläpuolen jyrkkää reittiä.

Sumu ympäröi joka puolelta. Vaaran laella kulkiessa tunsi olevansa kuin autiolla saarella.

Salmilamminvaaralta on hienot näkymät Valtavaaran suuntaan. Nyt vain vaarajonon profiili erottui sumun seasta.

Salmilamminvaaralle loivin reitti on pohjoisen suunnalta. Minä käännyin jyrkänteen hieman loiventuessa kulkemaan alas kohti lampea.

Lammen rannan koivut koreilevat ruskaväreissään.

Pihlajissa on vielä paljon vihreitä lehtiä.

Kosteutta on ilmassa, maassa, lehdillä ja varvuissa. Metsäimarre kerää runsaasti vesipisaroita.

Löysin vaaran juurelta kauniita lähdepuroja. Puron ympäristössä viihtyvät saniaiset ja lähteikkökasvit. Ja puron vesi on raikasta ja hyvänmakuista.

Metsässä on niin pimeää, että kaipaan otsalamppua kun lähden tien varresta oikaisemaan kohti Tahinlammen rantaa kulkevaa polkua. Olen ajoissa liikkeellä. Yleensä retkilläni ei ole aikataulua, mutta tänä aamuna on ehdittävä "koulun penkille" määräaikaan.

Lammen vedenpinta heijastaa jo aamutaivaan sinerrystä. Suon ja lampien yläpuolella oleva sumukerros ei ole paksu, joten valoa pääsee suodattumaan sumun läpi.

Punerrus idän taivaalla kertoo auringonnoususuunnan.

Kuljen rantaa lammen länsilaidalle. Runsaiden sateiden jälkeen suo on pehmeää ja upottavaa. On katsottava tarkasti mihin astuu.

Vaikka on täysin tyyntä, niin ilmavirtaukset liikuttavat sumua lammen yllä. Väliin näkyvys takarannalle häviää melkein kokonaan.

On kulunut puoli tuntia auringonnousuhetkestä, kun aurinko lopulta alkaa hivuttautua esiin metsän takaa.

Odotus palkitaan, aurinko tulee näkyviin ja alkaa heijastua sumuisen suolammen pintaan.

Aika rientää, joten on käännyttävä ja palattava autolle. Mutta polun varrellakin on vielä nähtävää ja kuvattavaa.

Olin viime viikonloppuna Pieksämäen Partaharjussa Luovan luontokuvauksen kurssilla. Tutustuimme Paavo Hamusen opastamana erilaiseen tapaan nähdä ja kuvata luontoa.

"Abstrakti luontokuvaus on luonnonaiheen todellisuuden pelkistämistä ja yksinkertaistamista niin, että kohteesta tulee abstrakti. Kuva voi muodostua puhtaasti geometrisista muodoista kuten viivoista, väreistä ja muodoista." (lainaus kurssimateriaalista)

Valokuvauksen keinoin saadaan aikaan abstrakti luontokuva esimerkiksi monivalotuksella, kameran liikuttelulla valotuksen aikana tai tarkastelemalla kuvassa vain muotoa ja värejä. Voi myös yhdistellä eri tekniikoita, eli mahdollisuudet ovat rajattomat.

Käyttämällä mielikuvitusta ja erilaisia tapoja kuvata voi piristää kuvausharrastusta. En sano, että tästä lähtien muuttaisin kokonaan kuvaustyyliäni, mutta näillä opeilla voi tuttuja aiheita lähestyä uudella tavalla.

Syyspihlaja on kuvattu pitkällä valotusajalla zoomaten valotuksen aikana, kamera jalustalla.

Satupuu. Harmaasuotimella saatu jatkettua valotusaikaa.

Kaksoisvalotus, jossa toinen kuva on tarkennettu puron pohjan lehtiin.

Saniaisia puron varrella. Kameraa liikuteltu nopeasti valotuksen aikana.

Veden pinnan vaahtokuplien liike on saatu näkyviin pitkällä valotusajalla. Pitkä valotus korostaa myös puron ruskean veden sävyä.

Kameran liikuttelua valotuksen aikana.

Voimakas väri erottuu hyvin heiluttelukuvissa.

Päällekkäisvalotus

Värit pääosassa

Kahden kuvan päällekkäisvalotus. Terävänä kuvattu saniainen näyttää uppoavan veteen.

Liikkeen pysäyttäminen. Virtaavaan veteen heijastuva oksan varjon liike pysäytetty.

Päällekkäisvalotus, jossa kanukan lehdet kuvattu ensin ja sen jälkeen kuvattu veden väreilyä.

Puromaisemaa on pehmennetty kuvaamalla ensin terävä kuva ja sen jälkeen toinen kuva jossa tarkennettu hieman ohi.

Kun säätiedotus lupasi aurinkoa, tyyntä ja lämmintäkin, ei tarvinnut kauan miettiä minne lähtisi retkelle. Etelä-Konneveden kansallispuisto on Kuopiosta katsottuna lähin kansallispuisto, reilun tunnin ajomatkan päässä. Moni muukin oli saanut saman idean, Kalajan pysäköintialue oli lähestulkoon täynnä, vaikka oli tavallinen arkipäivä.

Polulla ei ole ruuhkaa, vaikka autojen määrästä niin voisi päätellä. Joukot hajaantuvat tahoilleen, osa lähtee kiertämään Kolmen vuoren vaellusta, toiset tyytyvät alle viiden kilometrin Kalajan kierrokseen ja onpa niitäkin jotka tulevat vain Vuori-Kalajan kotalaavulle makkaraa paistamaan ja nauttimaan syysauringon lämmöstä. Harvoin syyskuun lopulla lämpötila nousee kahdenkymmenen asteen tuntumaan.

Vuosi sitten lähes samaan aikaan kiersin Kalajan kierroksen. Silloinkin oli kaunis päivä, tosin Kalajanvuoren laelle päästyäni meni pilveen. Silloin kuljin reitin vastapäivään, nyt lähden Vuori-Kalajanlammen rantaa kohti loivempaa nousua Kalajanvuorelle. Tähän aikaan päivästä aurinko valaisee vuoren itärinnettä, jolloin ruskaväriset puut erottuvat parhaiten havupuiden vihreää vasten.

Paatsaman punaoranssit lehdet saavat lisähehkua auringosta.

Vuori-Kalajan kotalaavu on niemen kärjessä vastarannalla. Minulle selvisi vasta tällä reissulla, että rannassa olevia veneitä saa vapaasti käyttää. On vain muistettava ottaa pelastusliivit mukaan jos aikoo vesille.

Rantapolun varrelta näkee koko ajan lammen takaa kohoavan Kalajanvuoren rinteen.

Veden väreilyt heijastavat vuoren rinteen ruskapuita.

Lammen pohjukasta alkaa nousu vuorelle. Maasto on kovin kulunutta jyrkässä rinteessä. Tässä olisi kyllä portaiden paikka, muuten kulku-ura leviää hallitsemattomasti.

Yksityiskohta polun varrella

Asetelma

Kalajanvuorella on useita näköalapaikkoja. Tunnetuin ja varmaan eniten kuvattu on näkymä suoraan alas Vuori-Kalajan lammen suuntaan.

Tuolla takarannan polulla kuljin äsken. Kulkijoita siellä on nytkin, ketään ei näy, mutta puhe kuuluu selvästi tänne ylös.

Alas katsoessa saattaa huimata. Siksi on syytä pysyä turvallisen välimatkan päässä jyrkänteen reunalta.

Toinen Kalajanvuoren näköalapaikka on länsipuolella, josta avautuu näkymät Konneveden suuntaan.

Näkymä Kodanovisen saaristoon päin. Oikealla erottuu hyvin Räystätsalon saaren pohjoiskärjen suuri siirtolohkare.

Pohjoisessa Mäkäräniemenselkä peilailee täysin tyynenä.

Kitulampi näyttäisi olevan ihan jalkojen juuressa. Tästä alkaakin jyrkkä laskeutuminen Kitulammen rantaan. Huomaan, että köysikaiteesta on kovasti apua kivikkoisessa rinteessä. Aivan kuin leijuisin kiveltä toiselle käsien varassa.

Kitulammen takana kohoaa Kituvuori. Se on vähän matalampi (195 mpy) kuin Kalajanvuori (211 mpy)

Ympyräreitti palaa Vuori-Kalajan kotalaavulle. Nyt maistuu eväs ja nokipannukahvi.

Lokakuu on lopullista irrottautumista kesästä. Se on myös luopumista monista kesäharrastuksista. Kuin lohdutuksena ja loppunäytöksenä luonto räväyttää viime hetken hehkun lehtipuihin ja pensaisiin. Sumusäästä huolimatta ruskan värit pomppaavat esiin harmauden keskellä.

Olin menossa pesemään venettä Sorsaveden rannalle. Tulihan se venekin puhtaaksi, mutta sumuinen järvi houkutteli vielä kerran tarttumaan airoihin ja soutamaan kohti näkymätöntä horisonttia.

Sumun keskellä yksityiskohdat erottuvat, kukka-asetelma Laajalahdessa.

Sorsaveden yksinäinen

Töyhtötukka

Korpipaatsaman syysväri on useimmiten keltainen. Saaren rantapuiden takaa pilkottaa kuitenkin hehkuvanpunainen paatsamapensas.

Pihlajanoksan kolme väriä.

Tällä koivikkorannalla kuulin puoli vuotta aiemmin kevään ensimmäisen peippojen konsertin. Silloin oli vielä lunta maassa ja järvi jäässä. Positiivisesti voisi ajatella, että nyt on enää kuusi kuukautta kun peipot laulavat taas.

Vene jää odottamaan ensi kesän seikkailuja.

Mökkitien yli kumartavassa metsälehmuksessa on vielä paljon vihreitä lehtiä.

Kajakkia en vielä laita talviteloille. Jospa vielä olisi aurinkoisia syyspäiviä ja tyyntä melontasäätä.

Jäähyväisiä jättävät hanhetkin. Meloessa en olisi niitä ehkä muuten huomannut, mutta niiden äänet kuuluivat jo kaukaa.

Sumuisena päivänä Valkeisenlammen takarantaa ei näy vaikka matkaa sinne on vain 300 metriä. Rantatien varrella on vielä värikkäitä kasveja ja pensaita.

Kallaveden lukion villiviiniseinä.

Kotipihan kallionauhuskin avasi lopulta kukkansa. Yhdessä jaloangervon kanssa ne lopettavat kesän kukkakauden.

Lahti on tähän asti kuulunut paikkoihin, jossa olen ohikulkumatkalla poikennut vain nelostien varren kauppa- ja huoltoasemakeskittymässä. Nyt vietin muutamia päiviä ihan Lahden ydinkeskustassa; vanhan linja-autoaseman kulmilla.

Sää oli normaaliin lokakuun tapaan pilvinen ja sateinen, mutta osuipa sadekuurojen väliin sen verran poutaa, että pääsin tutustumaan lähialueisiin.
Keskustan ja sataman välissä on puistokaista, jossa urheilijoille pyhitetyn Kisapuiston lisäksi on Pikku-Vesijärveä ympäröivä puisto ja sen takaa nousevalla rinteellä Kariniemen puisto. Pikku-Vesijärven puisto on entisiä Lahden kartanon maita. Kartanossa on nykyisin Lahden historiallinen museo.

Kariniemen mäki nousee noin viisikymmentä metriä Vesijärven pintaa ylemmäs. Nyt mäen rinteellä hehkuvat ruskan värittämät lehtipuut. Alueella on puulajipuisto ja puulajipolku, jonka varrella on 41 erilaista puulajia.

Pieni kahvila on avoinna kesäaikaan.

Puistossa on todella vanhoja ja suuria lehtipuita kuten tämä hevoskastanja.

Kariniemen mäellä risteilee useita polkuja ja teitäkin. Lähden nousemaan mäen etelälaidalta kestopäällystietä, joka puomin jälkeen vaihtuu sorapintaiseksi.

Taiteilija Olavi Lanun (s.1925- k.2015) veistoksia on eri puolilla Kariniemen mäen länsirinnettä. Lanupuisto on valmistunut vuosina 1989-1992. Veistokset sulautuvat hyvin ympäröivään luontoon. Ensi vilkaisulla saattaa nähdä vain puunrungon tai kivilohkareen, mutta lähemmin tarkasteltuna veistoksista erottuu yksityiskohtia, kuten ihmishahmoja. Tässä Kierteinen puu vuodelta 1992.

"Iso kivi" on vuodelta 1991. Siinä on 37 tonnia betonia.

"Kaksi kiveä" on myös betonia, mutta veistos on ollut vuonna 1978 Venetsian biennaallessa esillä lasikuituversiona. Taiteilijan tyyli nimetä veistokset on hyvin yksinkertainen.

Yksityiskohta Rantakasa-teoksesta näyttää maatuvalta rankakasalta.

"Kanto" on sammaloituneena ihan oikean kannon näköinen. Taideteokset saavat sammaloitua, eli vuosi vuodelta ne sulautuvat yhä enemmän Kariniemen lehtometsään.

Suuren tervalepän oksa kaartuu Pikku-Vesijärven rannalla veden ylle.

Sorsien muodostelmauintia. Taustalla kohoaa Kariniemen mäki.

Hyppyrimäet on hyvä maanmerkki Lahden keskustassa.

Iltaisin Pikku-Vesijärven puistossa on vesiurkunäytös. Vesisuihkut tanssivat eri musiikkikappaleiden tahdissa. Loka-marraskuussa esitys on erityisen upea, koska silloin suihkut valaistaan värivalotehostein.

video n. 100 megaa, minuutin pätkä unkarilaista tanssia

Yllätyin miten paljon metsää ja luonnonsuojelualueita Lahden ympäristössä on. Löytyipä ihan läheltä kaupunkia karpalosuokin joka oli punaisenaan karpaloita.

Sadekuurojen välissä lähdimme katsomaan Tiirismaan Pirunpesää. Sinnekin oli lyhyt matka, alle kymmenen kilometriä kaupungin keskustasta.

Sammalpeitteisen kurun pohjalta keräsimme suppilovahveroita.

Pirunpesän rotko on ollut matkailunähtävyys jo 1800-luvulla. Se on muodostunut jääkauden lopulla syntyneestä jääjärvestä, jonka sulamisvedet ovat purkautuneet Pirunpesän kohdalla. Kun laskeutuu polkua pienen lammikon reunalle, ja näkee ensi kerran sen takana pystysuorana kohoavat kalliot, ei voi kuin huokailla ihmetyksestä.

Nousemme kivien välissä pujottelevaa polkua ylös kalliojyrkänteen juurelle.

Valtava kivipaasi on joskus irronnut kallioista.

Sateen jälkeen kivet ovat hyvin liukkaita. Askeleet on harkittava tarkkaan, varsinkin jyrkissä nousuissa.

Ylempänä olevalta pieneltä tasanteelta pääsee kurkistamaan kapeaan rotkoon joka näyttää jatkuvan pitkälle. Alas rotkon pohjallekin varmaan pääsisi, mutta siihen tarvittaisiin apuvälineitä, köyttä tai tikkaita.

Nousemme kallion laelle, josta pääsee kiertämään rotkon toiseen päähän. Sieltä on helppo kulkea rotkon pohjaa pitkin katsomaan Pirunpesää toisesta suunnasta.

Rotkon pohjalla virtaa puro. Kallioseinät vahvistavat puron kohinan äänet.

Vesi tulee maan alta rotkon yläosassa.

Kallion päällä on ihan tasaista. Rotko on niin kapea, että sitä ei edes huomaa kauempaa katsoen. Vaarallinen paikka pimeällä.

Maanantain lumisade jätti maan valkoiseksi monin paikoin Rukalla ja lähiympäristössä. Suurin osa lumesta suli, mutta ylemmäs rinteisiin jäi muutaman sentin lumikerros. En tiedä voiko vielä virallisesti puhua ensilumesta, mutta uutta lunta se kuitenkin on. Viime talven lunta on Rukalla ollut säilöttynä ja sitä on levitetty kahteen laskettelurinteeseen ja noin puolen kilometrin latuun. Eli syyslomalaiset voivat sekä lasketella että hiihtää.

Pienen hakemisen jälkeen löydän autolle paikan Saaruan pysäköintialueelta. Enpä ole koskaan ennen nähnyt parkkipaikkaa niin täynnä. Saaruan kahdessa rinteessä vilistää laskettelijoita. Mutta minä en suuntaa rinteeseen vaan laitan repun selkään ja pujahdan Valtavaaran polulle. Ahmakallion luona käännyn polulta metsään ja lähden nousemaan jyrkkää rinnettä ylös.

Kuusen oksien alla vilahtaa valkoista. Valkoinen jänis istuu puun takana. Yritän hivuttaa kameraa repusta, mutta ennen kuin saan repun auki, jänis huomaa minut ja lähtee loikkimaan pakoon. Metsäjäniskin jo varautunut talveen, koska on vaihtanut talvitakin ylleen.

Kuljen ylös kurun pohjaa poropolkua seuraten.

Vähän ennen Valtavaaranlampea käännyn takaisin. Ei kannata nousta Valtavaaran laelle, koska se on pilven peitossa.

Mustikanvarvun viimeiset vilkutukset lumen keskeltä.

juolukka

Pian naavakuuset peittää lumi ja jää.

ruohokanukka

Ihan tyhjin käsin ei tarvinnut palata. Tosin, kädet meinasi jäätyä kun kaivelin sieniä lumesta.

Aamulla havahdun outoon ilmiöön. Ruka on sumun peitossa, mutta idän taivaalla kajastaa vähän valoa. Nopeasti keräilen kamerakaluston mukaan ja ajan Maston rinteelle. Ja tosiaan, sieltä se aurinko yrittää tulla esiin pilven takaa.

Kosteus on jäädyttänyt Rukan laen puut ja pensaat. Ilmaa viilentää myös hyytävä luoteistuuli.

Hetken aikaa näkyy jopa sinistä taivasta.

Auringon vierailu ei ole pitkä. Luoteistuuli työntää pilvet auringon eteen.

metsälauha

paju

riekonmarja

Aura-auton työntämät lumipenkat tien varrella suurenevat mitä pohjoisemmaksi ajamme Naruskantietä. Vielä Naruskan kylällä tie oli märkä ja rapa lensi, mutta nyt tie on kuiva eli tien pinta on jo pakkasen puolella. Tienvarren maisemaa peittää lumikerros. Pari päivää sitten Värriön tutkimusaseman lumimittarissa, noin 50 kilometriä pohjoisempana, on ollut 19 senttiä märkää lunta. Toki on lumi sen jälkeen tiivistynyt, mutta vähän arveluttaa pääseekö perille asti autolla.

Lumesta ei kuitenkaan ole haittaa. Tiivistynyttä ja kohmeista lunta on maassa noin neljä senttiä, joten loppumatkan sivutiekin on ajettavassa kunnossa. Sitten vaan tavarat sisään kämppään ja tulet kaminaan. Kohta lämpö alkaa levitä pieneen tupaan.

Lähdemme lähimaastoon tutkimusmatkalle. Olen löytänyt kartasta mielenkiintoisen lähteikön joen varrella. Noin neljänkymmenen metrin levyisellä kaistaleella on korkeuseroa 15 metriä, mutta ihme on siinä, että paikka on merkitty karttaan suoalueena. Jyrkkä hiekkaharju muuttuu yht'äkkiä rinteen puolivälissä upottavaksi hetteiköksi. Pohjavesi pursuu harjun sisältä useana norona.

On vaikea ymmärtää, että jyrkkä rinne todellakin upottaa, mutta on se uskottava kun jalka painuu syvälle hetteeseen. Lähteikkö on noin sata metriä pitkä avoin alue joen varrella. Rovakaltionharjut ovat nimensä mukaiset. Kaltio tarkoittaa lähdettä. Se on kääntynyt saamen kielen sanasta gáldu.

Jatkamme kävelyä Naruskantien toiselle puolen. Sieltä löytyy lisää Rovakaltio-paikkoja. Pienellä alalla on Rovakaltioaapa, Rovakaltionkangas, Rovakaltionoja ja Rovakaltionlammit. Kuvassa suurin Rovakaltiolampi.

Joen varrella on vähemmän lunta kuin muualla. Vesi on vielä ilmaa lämpimämpää.

Iltapäivällä pilvikerros repeää hieman, mutta aurinko pysyy piilossa.

Vähän ennen iltayhdeksää lähden käymään ulkona. Ajattelen testata vieläkö osaan kulkea pimeässä. Täällä katuvalojen ja kaiken muunkin valon ulottumattomissa on todella pimeää silloin kun kuukaan ei valaise. Mutta oven avattuani ulkona odottaa yllätys. Revontulet loimuavat kirkkaana taivaalla. Tulee kiire etsiä kamera, jalusta ja otsalamppu. Ehdin joen varren aukealle paikalle niin että saan muutaman kuvan yli taivaan nousevista loimuista. Sitten revontulet rauhoittuvat matalaksi kaareksi.

Idän taivaallakin on revontulia, mutta ne heijastuvat ohuen pilvikerroksen läpi.

Aamulla kuuden aikaan taivas on täysin selkeä. Revontulia olisi vieläkin, mutta ne eivät enää erotu kovin hyvin aamun sarastuksessa.

Taivas on täynnä tähtiä. Julkisuudessa on puhuttu, että juuri nyt näkyy paljon meteoreja. Lieneekö nämä kuvaamani viivat niitä.

Kotimatkalla poikkeamme vielä Saukkojärvellä. Pienien lampien pinnalla on jo ohut jääkerros ja Saukkojärvikin alkaa jäätyä. Monen viikon jälkeen ensimmäinen näköhavainto auringosta ilahduttaa.

Sallan yhteismetsän ylläpitämä tulipaikka on Saukkojärven rannalla.

Kenttälammelta lähtee merkitty viiden kilometrin polku Naruskantien varteen. Tien varren opasteessa polku on merkitty vaikeakulkuiseksi. Se on helppo uskoa kun kulkee vähän matkaa polkua. Maasto on pelkkää kivikkoa. On ehkä turvallisempaa tutustua reittiin sulan maan aikaan.

Rukan ja lähiympäristön sää muuttui talviseksi aika nopeasti. Lämpömittarin lukemat ovat jo kuusi päivää pysytelleet pakkasen puolella. Uutta lunta ei ole paljon satanut, mutta se mikä on tullut, on jäänyt ohueksi kerrokseksi jäätyneeseen maanpintaan. Näyttää ja tuntuu talvelta.

On outoa kun säätiedotus kertoo koko maassa vallitsevan korkeapaineen, mutta taivas on kuitenkin jatkuvasti pilvessä. Samanlainen pilvinen korkeapainekausi oli syyskuussa. Tätäkö se tulee taas olemaan? Jo viime talvena nähtiin tavallista vähemmän aurinkopäiviä.

Aina kun lämpötila on nollan alapuolella tupruttavat Rukan kymmenet lumitykit yötä päivää lisää lunta rinteisiin. Viime talven lumilla avatut kaksi rinnettä ovat olleet käytössä jo pari viikkoa, tässä valmistuu Eturinne kakkonen, jonka pitäisi avautua marraskuun alussa.

Eräänä iltapäivänä taivas näytti selkenevän. Tuli kiire ehtiä Maston rinteelle ja Juhannuskalliolle auringon valaisemia lumimaisemia katsomaan ja kuvaamaan.

Kohdevaloa pilvien lomasta lumikuorrutettuille koivuille

Pitkästä aikaa näkyi sinitaivastakin.

Juhannuskallion käkkyräpuu on saanut kauniin huurrekoristelun.

Pilvien liikkeet ovat nopeita. Maston rinteeltä Juhannuskalliolle on matkaa noin 300 metriä. Tuon matkan aikana pilvirintama ehti liikkua auringon eteen. Jäi vain kapea kirkas nauha taivaanrannalle.

Viime hetkellä, ennen painumistaan piiloon, aurinko näyttäytyi hetken aikaa. Koillismaan päivän pituus on tällä hetkellä noin kahdeksan ja puoli tuntia. Aurinko laskee kello 17 aikaan.

Auringonlaskun jälkeen selkeällä etelän taivaalla punersi kauniisti.

Juhannuskallio on valmis vastaanottamaan lunta ja jäätä. Tästä alkaa talvi.

Lokakuun väripaletti on niukka. On vain valkoista ja harmaan monia sävyjä. Harmaan väri vaihtelee pilvikerroksen paksuuden mukaan. Välillä se on siniharmaata, väliin vähän punertavaa. Kun parempaakaan retkisäätä ei ollut odotettavissa, lähdettiin kiertämään Riisin rääpäsy pilvisessä pakkassäässä.

Juuri nyt Riisitunturin puut, pensaat ja varvukko ovat koristeellisimmillaan. Lunta ei ole paljon, mutta kuuraa sitäkin enemmän, kuuraa joka korostaa pienimmätkin yksityiskohdat maisemassa.

Puurajan saavutettuani vilkaisen taakse Kitkajärven suuntaan. Kapea ja kirkas valonauha loistaa järvellä. Pilvikerroksessa on pieni aukko josta valo pääsee heijastumaan veden pinnalle.

Nousen polkua vähän ylemmäs nähdäkseni paremmin järvelle.

Hetkeksi pilvet ja sumu väistyvät Kitkajärven yltä.

Kuusenoksilla on jo jäätynyttä pakkaslunta, eli tykkyä alkaa muodostua.

Huurrekoivu Nuolivaaran rinne taustanaan.

Jalanjäljistä päätellen Ikkunalammen jää näyttää jo kestävän kävelyä.

Riisitunturin autiotuvalla on vilkasta. Syyslomaviikolla poluilla on paljon kulkijoita, etenkin lapsiperheitä.

"Meill' on metsässä nuotiopiiri"

Purojuotti erottuu tummana nauhana kuuraisen ruohikon keskeltä.

Pieninkin ruohonkorsi on paksun kuuran ympäröimä. Tämä kauneus ei ole pitkäikäistä koska vähäinenkin lumikerros piilottaa kuuravarvukon.

Loppumatkalla sää näyttää vähän kirkastuvan.

Tähän, niin kuin moneen muuhunki yksityiskohtaan polun varrella kuvittelin aamuauringon punertavan valon. Nyt oli tyydyttävä harmaasävyihin.

Puolenpäivän aikaan pilvikerros alkaa repeillä ja pian aurinko valaisee maisemaa. Pohdin vaihtoehtoja. Ylempänä rinteessä kuurapuut olisivat juuri nyt kauneimmillaan, mutta ehdinkö sinne ajoissa.Viime aikoina auringon pilkahdukset ovat olleet lyhytaikaisia.

Juhannuskalliolla kimaltaa talvinen satumaa. Tämä on nyt sitä mitä Riisitunturin retkeltä jäin kaipaamaan; kuurapuita ja -varpuja auringon valossa sinitaivas taustanaan.

Ohut kerros lunta peittää kallion, alhaalla sula Rukajärvi heijastaa taivaan ja järveä ympäröivät metsät ovat vielä lumettomia. Tätä on Koillismaan lokakuu parhaimmillaan.

Aurinko on sulattanut kelokäkkyrän rungon etelän puolelta.

Pilvirintama lähestyy Kitkajärven suunnalta. Samalta suunnalta puhaltaa voimakas tuuli. Ei tarvitse olla ennustaja tietääkseen miten tässä tulee käymään.

Pujahdan hetkeksi pohjoisrinteen puolelle tuulensuojaan kuusen helmoihin. Äkkiä pimenee. Muutamassa minuutissa pilvet ovat peittäneet auringon. Lyhyt aurinkovierailu on ohi.

Lahti oli taas vajaan viikon tukikohtanani kun hoitelin mummoilutehtäviä. Noihin päiviin mahtui monenlaista säätä. Pakkasta oli enimmillään 12 astetta, mutta parissa päivässä lämpötila vaihtui kahdeksaan plusasteeseen. Lapsenlapsen lähdettyä kouluun minulle päivät aikaa kierrellä kaupungilla.

Kylmä pakkasaamu Vesijärven rannalla. Näkymästä ei voi päätellä, että ollaan lähellä kaupungin keskustaa. Tästä venesataman rannasta on torille matkaa vajaa kilometri.

Pakkasyön jälkeen Pikku-Vesijärvellä on ohut jääkerros.

Aurinko kultaa lehtikuusen latvuksia.

Pakkanen taisi keskeyttää vesiurkujen toiminnan. Vielä aamulla, kylmän yön jälkeen vesisuihkut hyppelivät, mutta illalla ei suihkuja enää ollut, eikä seuraavanakaan päivänä.

Lahteen on valmistunut syyskuussa kaksi suurta muraalia. Teokset ovat osa valtakunnallista UPEA17-kaupunkitaidefestivaalia. Muraalit on maalattu Saimaankatu 64:n ja Mukkulan Ritaniemenkatu 5:n kerrostalojen seiniin.

Muraalit ovat täysin erilaisia. Ritaniemenkadun muraali Mukkulan kaupunginosassa on värikäs ja siinä on runsaasti yksityiskohtia.

Saimaankadun teos on hillitty sinisten värisävyjen soinnuttelu. Ensivilkaisulla seinäpinnassa ei oikeastaan huomaa mitään poikkeavaa. Vasta lähemmin tarkasteltuna monet värisävyt ja kaukana siintävää vuorimaisemaa muistuttavat kuviot erottuvat.

Joulun lähestyessä Lahden keskustan katuja koristavat jouluiset valoteokset.

Mariankadun ja Aleksanterinkadun risteyksessä lumiukko laskee mäkeä.

Riekko, kettu, punainen tupa lumisateessa ja hiihtävä lumiukko, kuin joulusadusta.

Mariankadun jouluvalot Ristinkirkko taustanaan.

Lähes jouluvalojen lailla loistavat puistotien puut joissa on vielä paljon lehtiä.

Perjantai-iltana, päivää ennen täydenkuun aikaa, kuuta ympäröi värikkäät pilvet.

Valoleikkejä tähtisadetikuilla.

Kun tähtisadetikun kanssa liikkuu riittävän nopeasti, saa itsensä katoamaan kuvasta.

Tähtisadeleikkimme keskeytyi kun lammelta kuului musiikkia ja vesisuihkut alkoivat tanssia. Ilman lämmettyä plussan puolelle vesiurut toimivat taas.

Vesiurkunäytökseen toi lisänsä kuun ilmestyminen pilven takaa.

Kuluneella viikolla olisi ollut mahdollista nähdä näyttäviä revontulia...jos. Jos olisi ollut pilvetöntä ja jos olisin ollut oikeaan aikaan paikalla. Yritystä oli, kolmena iltana kävin tähyilemässä taivaalle ja sentään jotain jäi kameran kennolle. Ilmettä revontulimaisemaan toi vähenevä kuu, joka nousi taivalle samaan aikaan kun revontulet syttyivät.

Puutossalmella, lähellä lossin rantaa, avautuu esteetön näkymä laajalle Puutoselälle. On lumoavaa seurata kuun nousua taivaanrannan takaa revontulikaaren kehystämänä.

Luonnonvalojen lisäksi kuvaan tulevat laivaväylän merkkivalot ja taivaalle heijastuvat kaupungin valot.

Rissalan pojat, eli Rissalan lentotukikohdan harjoittelevat hävittäjälentäjät, piirtelevät taivaalle omia kuvioitaan.(viiru kuun yläpuolella)

Lossin ympäristö on valaistu aina pimeän aikaan. Etelärannan järviruo'ot loistavat katulamppujen valossa.

Kuun valo ja lossin valaistus häivyttävät revontulien näkymistä.

Kaari erottuu vielä, mutta länneltä alkaa siirtyä pilviä Puutosselän ylle.

Pohjois-Kallavedellä, parikymmentä kilometriä kaupungin keskustasta olevalla venerannalla on pimeämpää, mutta aina kun on taivaalla on vähänkin pilveä niihin heijastuu asutuskeskusten valoa.

Vaikka lämpötila on ollut jo muutaman päivän plussan puolella, on lahdella jäätä. Lokakuun loppupuolen pakkasjakso on jo ehtinyt jäädyttää muutaman sentin paksuisen jääkerroksen.

Pilvikerrokseen tulee aukko ja revontulten kiemurat loimuavat hetken aikaa komeasti.

Erikoinen tärinäraita revontulinauhassa. En ole moista ennen nähnyt.

Lopulta pilvet ahdistavat revontuliloimut piiloon.

Voi vain arvailla mitä pilvien takana tapahtuu.

Seuraavana iltana samalla paikalla on lähes selkeä tähtitaivas, mutta revontulista vain aavistus taivaanrannalla.

Vaikka kuu on pienentynyt jo lähes puolikkaaksi, se valaisee vielä maisemaa.

Myöhemmin illalla pohjoisen taivaalla erottuu matala revontulikaari. Olisi pitänyt malttaa odottaa, puolenyön aikaan taivaalla on ollut mahtavat revontulet, mutta minä olin silloin jo nukkumassa.

Silmä, Kossu ja Ruutana

Aurinkoloma Naruskalla

Ruskaa etsimässä

Bassečohkajohkan putous

Tuntsan ruskaa

Kullaojan putous

Pyhävaaralla ja Salmilamminvaaralla

Aamu Tahinsuolla

Luovaa luontokuvausta oppimassa

Kaunis päivä Kalajalla

Jäähyväisiä

Kariniemen mäki ja Pikku-Vesijärven puisto

Tiirismaan Pirunpesä

Ensilunta

Revontuliyö Naruskajokivarressa

Talven tuntua

Harmaavalkoinen Riisitunturi

Auringon vierailu

Kaupunkiretkeilyä

Revontulia kuutamolla