seita

Kun juhannuksen tienoilla alkaa kurjenmiekkojen kukinta, on aika tehdä melontaretki Naarajoelle. Naarajoki on Kymijoen vesistön latvoilla. Sen yläpuoliset järvet Hirvijärvi, Ylä- ja Ala-Siili sekä Naarajärvi ovat vedenjakaja-alueen järviä. Pieksämäen ympäristön vedet lähtevät kolmeen suuntaan. Alueen itäpuolen vedet laskevat Vuoksen vesistöön, pohjoisosan vedet kiertävät pohjoisen kautta Päijänteelle. Ja länsi- ja eteläosan vedet laskevat ensin Naarajokea Kyyveteen, sieltä Puulaveteen ja lopulta Kymijokea mereen.

Aamu on lämmin ja aurinkoinen. Pakkaan kajakkiin juomavettä ja kameran. Tarkoitus on tällä kertaa mennä vain Lomatriolta Tensalan sillalle. Kokemus edellisiltä vuosilta on opettanut, että jos ottaa kameran mukaan, saa tuohon kymmenen kilometrin matkaan kulutettua tuhottomasti aikaa.

Ensin melon kilometrin verran Naarajärveä. Naarajärven rannat ovat todella vanhaa asuinseutua. Täältä on löytynyt esihistoriallisia asuinpaikkoja. Rannalta on myös löytynyt saviruukun paloja, joiden ikä on arvioitu 7500 vuodeksi.

Joki alkaa lahden pohjukasta, jossa on jo ensimmäinen kurjenmiekkaesiintymä. Parinsadan metrin melontamatkan jälkeen on edessä Alanteenlampi. Nyt tämä matala suolampi on vesikasvillisuuden peitossa, joten kulkuväylää on hankala löytää. Lampi on aikaisin keväällä muuttojoutsenien levähdys- ja ruokailupaikka. Pienellä lammella saattaa yhtäaikaa olla satoja joutsenia.

Sitten alkaa varsinainen jokiosuus. Naarajoki virtaa suurten suoalueiden läpi. Koska maasto on tasaista, niin väliin joki ei ole osannut päättää minne päin pitäisi mennä, joten mutkia riittää. Kolmekymmenluvulla joen mutkia on uittoja varten oikaistu kaivamalla kanavia. Kertoman mukaan uitot loppuivat Suomessa niihin aikoihin kun joen kanavat valmistuivat. Nykyisin vesi kulkee paikoin kanavista ja mutka on umpeutunut, toisin paikoin taas kanava on tukossa ja vesi virtaa mutkan kautta. Majava on paikoin yrittänyt padota jokea. Se ei vaan ole hoksannut, että jos tekee padon kanavaan, niin vesi kulkee kiertotietä eikä vesi nouse padon yläpuolella.

Heti Alanteen lammelta lähdettyä ilmestyvät ensimmäiset immenkorennot. Noita sinivihreitä kaunokaisia surisee joka puolella joen yläpuolella ja rannan kasvustossa. Muitakin korentoja on, mutta ne jäävät vähemmälle huomiolle kun värikkäät immet pörräävät enemmistönä.

Meloja katselee ympäröivää suota erikoisesta näkökulmasta alhaalta ylöspäin. Penkat ja rannan kasvillisuus peittävät näkymät suolle, joten väliin kannattaa nousta kanootista katselemaan suoluontoa maalta käsin.

Keväällä saattaa suolla nähdä kurkiakin tepastelemassa. Joella näkee myös telkkä- ja sorsapoikueita. Yht´äkkiä joen mutkan takaa löytyykin viiden sorsan parvi. Ne ovat tämän kevään poikasia, mutta kasvaneet jo isoiksi. Emoa ei ole näy. Nämä eivät väistä kajakkia sukeltamalla kuten emon ohjaamat poikaset tekevät. Sen sijaan ne hyvin hitaasti lipuvat kaislikon suojaan. Ilman paniikkia, turhia hötkyilemättä ne piiloutuvat. Ehdin jopa kaivaa kameran esiin aukkopeitteen alta ja ottaa kuvan kaislikkoa kohti lipuvasta parvesta.

Korentojen kuvaaminen onkin paljon vaativampi tehtävä. Vaikka joki virtaa niin hiljaa, että silmä ei tahdo erottaa veden liikettä, niin siitä huolimatta virta liikuttaa kajakkia koko ajan. Kajakki on ankkuroitava kiinni rannan kasvillisuuden sekaan, että pystyy kaivamaan kuvauskaluston esiin. Sitten vain odottamaan toivoen, että joku korennoista tohtisi laskeutua kuvausetäisyydelle. Useimmiten käy niin, että kun odotat kamera valmiina, niin korennot ovat kaukana. Mutta heti kun kamera on suojapussissa kajakin suojissa niin korento istahtaa melan lavalle tai läheisen kurjenmiekan kukan terälehdelle juuri sopivalle etäisyydelle. Jos haluaisi mennä joelle pelkästään kuvausmielessä, niin vene olisi silloin parempi kulkuväline. Ja mielellään joku toinen soutajaksi, että voisi rauhassa keskittyä kuvaamaan.

Puolen päivän jälkeen joelle ilmestyvät paarmat. Itikat eivät melojaa häiritse. Ilma liikkuu jokiuoman yllä joten inisijät pysyvät poissa. Mutta paarmoja on sitten sekin edestä. Siksi kannattaakin lähteä joelle aikaisin aamulla, jolloin paarmat eivät vielä ole liikkeellä.

Kun alkumatkan viidakkomaisen korkea ruovikko jokirannalla loppuu, alkavat kurjenmiekkakasvustot, joita riittää monen kilometrin matkan. Tästä syystä suosittelen retkeä Naarajoelle juuri juhannuksen aikoihin.Voi meloa hiljalleen virtaavaa, keltaisten kurjenmiekkojen reunustamaa jokea ja ihailla ympärillä lenteleviä korentoja.

On kulunut yli kolme tuntia lähdöstä kun rantaudun sillan kupeeseen. Jos kyseessä olisi ollut pelkkä melontamatka ilman kameraa, niin tuon kymmenen kilometriä meloisi reilusti alle puolentoista tunnin. Mutta tämän retken tarkoitus olikin ihailla kaikessa rauhassa kurjenmiekkojen loistoa ja korentojen tanssia joen yllä.

ps. Tämä tarina on kirjoitettu ja kuvattu vuonna 2005, jolloin Seitablogia ei vielä ollut. Jos lähdet näihin aikoihin Naarajoelle melomaan, niin sieltä löydät vieläkin tämän paratiisimaisen viidakkojoen ja korennot.

Melomani jokiosuus on alku yli 100 kilometriä pitkälle vesiretkeilyreitille, joka vie melojat Naarajoen, Niskajärven, Välijoen, Vehvaa-järven, Rantojoen kautta Pyhäluomaan ja Porsaskoskelle. Kosken jälkeen reitti kulkee Pitkäsjärvestä Pitkäsjoen kautta Palvalammelle, josta reitti jatkuu Nykälänjoen ja Orjuulammen kautta Kyyvedelle. Kyyvedeltä pääsee Rauhajärven ja Läsänkosken kautta Puulalle. Reitti päättyy Kangasniemen kirkonkylälle. Yli sadan kilometrin matkasta 60 kilometriä on jokiosuutta.

Ennen juhannusta kuljin Vuorilammin kalliojyrkänteiden juurella Neulaniemessä. Silloin kallioilla kukki vain kielo, mutta mäkitervakot olivat nupulla. Lähdin katsomaan joko mäkitervakot olisivat ehtineet kukkaan.
Jo kaukaa erottuikin tummaa kalliopintaa vasten punaisia kukintoja. Mäkitervakko on alkujaan ollut kallioiden ja hiekkaharjujen kasvi. Nykyisin se on saanut kasvualustaa tienpientareilta. Kuopiostakin löytyy esimerkiksi Puutosalmen tien varrelta mäkitervakkoa. Siellä se on piiloutunut muun kasvillisuuden joukkoon. Vuorilammin kallioiden mäkitervakot saavat kukkia lähes ylhäisessä yksinäisyydessä. Muuta kasvillisuutta on vähän.

Ahomansikka ja karvakiviyrtti ovat kalliopinnan aluskasvillisuutta.

Läheltä katsottuna mäkitervakon kukka muistuttaa paljon puna-ailakin kukkaa. Samaa silene-sukua ne ovatkin.

Suurimmat kukkaesiintymät ovat korkealla kalliohyllyllä. Siellä ne saavatkin kukkia rauhassa.

Karvakiviyrtin rehevyys ihmetyttää. Se vaatii alustaksi tietyntyyppisen kivilajin viihtyäkseen. Vuorilammin kallioilla se näyttää voivan hyvin.

Löysin taas uuden luolan. Ei kovin suuri, mutta kyllä siinä sopisi sadetta pitämään.

Keto-orvokki on yleinen Etelä-Suomessa, Kuopion seudulla jo harvinaisempi. Muutamia orvokkiryhmiä kasvaa kalliolla, ihan kuin ne olisi sinne aseteltu. Muutenkin koko kalliokasvillisuus näyttää olevan kuin puutarhasuunnittelijan tekemää. Mäkitervakkoryppään vierellä karvakiviyrttiä, orvokit ovat saaneet seurakseen ahomansikkaa.

Kalliokohokkeja löytyy muutamia.

Toinen pieni ja valkoinen kukka, lituruoho luulisin.

Laskeudun kallioiden juurelta Vuorilampia kiertävälle polulle. Puolukan kukinta on alkanut suotuisissa olosuhteissa. Toivottavasti tulee hyvä sato.

Rantapolun varrella kukkivat oravanmarjat.

Valkolehdokki ei vieläkään ole avannut kukintoaan.

Tänä kesänä tähtitalvikkeja on erityisen paljon.

Neulaniemessä risteilee paljon polkuja. Kivikkoisten juurakkopolkujen lisäksi on sorapintaisia pienoismaanteitä, joista leveimmillä on talvella hiihtoladut.

Koillismaan ja Etelä-Lapin yötön yö kestää paikasta riippuen pari, kolme viikkoa. Riisitunturilla yötön yö on alkanut 9.6. ja seuraavan kerran auringon nousu- ja laskutiedot löytyvät heinäkuun 3. päivältä. Kesäyönä, kesäkuun vaihtuessa heinäkuuksi, kuljin Riisitunturilla kesäyön aurinkoa ihaillen.

Kymmenen aikaan illalla aurinko valaisee Riisitunturin rinnettä pumpulipilvet taustanaan.

Lumien sulamisesta ei ole pitkä aika, mutta erilaiset kasvit ovat ehättäneet kiireellä kukkimaan. Tupasvillan valkoiset kukinnot nousevat korkealle varvukon keskeltä.

Pohjoisen taivaalle on noussut pilviä. Jääkö kesäyön aurinko kuitenkin pilvikerroksen taakse piiloon.

Matalalta tuleva valo hivelee rinteen kukkia. Hillan kukka, (tai lakka, suomuurain, muurain) loistaa kuin lamppu.

Pohjankatinlieko muodostaa hauskoja verkkokuvioita.

Sieliköt koristavat karua kivipintaa.

Suokukka on tällä hetkellä erottuvin ja näyttävin kukka Riisitunturin rinteillä.

Ruohokanukka vasta availee kukintoaan.

Hakeudun suuren kuusen helmoihin, suojaan tunturin laella puhaltavalta tuulelta. Istun variksenmarjamättäälle ja jään katsomaan pilvien liikkeitä ja taivaan värien vaihtelua.

Tähän tunnelmaan löysin kuvaavat sanat seuraavana päivänä käydessäni Anu Pentik-galleriassa. Näyttelyn seinällä pyörivässä videossa Anu Pentik sanoo: On niin helppoa olla yksin kaiken tämän kauneuden keskellä.

Puolenyön aikaan laskeudun Ikkunalammen rantaan. Aurinko on suoraan pohjoisessa vasta tunnin päästä, mutta arvelen, että se olisi silloin niin alhaalla ettei näkyisi lammelle.

Sitten takaisin laelle katsomaan pohjoista taivasta.

Pilviraita saa aikaan optisen harhan. Aurinko näkyy kahtena.

Kello yhden aikaan auringon näkisi alimmillaan, mutta harmittavasti taivaanrannalla on pilvi, joka estää sen näkymisen. Mutta sen valo heijastuu taivaankannen yli kaartuvaan pilvikerrokseen.

Lähden hiljalleen laskeutumaan alas tunturista. Muitakin on liikkeellä, tosin huomaan sammakon vasta kun se loikkaa edestäni sammalikkoon. Hyvä maastopuku.

Riisitunturin polku aamuyöllä kahden aikaan.

Posion matkalla poikkesimme retkipoluilta myös kulttuurin poluille. Kun viime kesänä kävimme tutustumassa Timisjärven taidetaloon, saimme tietää, että Anu Pentikin Suomi 100-juhlanäyttely olisi tulevana kesänä nähtävänä myös Posiolla.

Keväällä Helsingin Taidehallissa ollut Anu Pentikin näyttely Kolme Tilaa on osana Suomi 100-juhlavuoden ohjelmaa. Kolme tilaa ovat Korkea taivas, Kivinen maa ja Värikäs paratiisi. Näyttelyn teokset ovat nyt palanneet Posiolle, osittain, sillä Värikkään paratiisin kukkia on myyty ja lisäksi niitä on näyttelyssä Kuusankoskella.

Näyttelytöitä on Posiolla kahdessa paikassa: Pentik-mäen galleriassa ovat Taivas ja Maa, ja Timisjärven taidetalossa, noin 20 kilometriä Posion kirkonkylältä, on näytteillä Värikäs paratiisi.

Timisjärven taidetalosta kerroin viime vuoden elokuussa, joten nyt tässä on vain muutamia kuvia rakennusten sisätiloista ja pihapiiristä.

Taidetalo tarjoaa residenssitiloja kuvanveistäjille, keramiikkataiteilijoille ja muille kolmiulotteista taidetta tekeville. Lappilaisen taiteilijan Essi Korvan taideteokset ateljeen seinällä ovat jopa pelottavia, mutta samalla kauniita.

Vanhoissa taloissa viehättää näkymät ovien kautta läpi talon.

Kuusamosta siirretyssä Törmäsen talossa on kesägalleria. Tänä kesänä talon täyttää Värikäs paratiisi. Paratiisin puu tervehtii tulijaa jo ovelta.

Gallerian suurimmassa huoneessa hehkuvat värikkäät paratiisin kukat. Näkymä on niin vaikuttava, että täytyy pyyhkiä silmiä.

Viereisessä huoneessa loistavat siniset kukat.

Taitelija itse oli pihaa ympäröivällä pellolla kitkemässä nokkosia. Tässä hän jututtaa paikalle tulleita bussiretkeläisiä.

Näyttely jatkui Posiolla, Pentik-mäen galleriassa.

Taas sisääntulijaa puhutellaan. Sohvassa istuva nuori mies ei näe muuta kuin kännykkänsä. "Haloo, missä on se taivas"

"Taivas on täällä tänään"

Gallerian alakerrassa on Kivinen maa. "Kivet merkitsevät minulle muodon ja värien täydellisyyttä. Ne ovat viestejä menneiltä sukupolvilta" (Anu Pentik)

Näyttelyesite

Oulangan kanjonin päiväreitin kulkemiseen ajomatkoineen on varattava kokonainen päivä, vaikka kävelymatka lyhimmillään on vain kuusi kilometriä. Reitin lähtöpaikkaan on Rukalta matkaa yli viisikymmentä kilometriä. Suurin osa matkasta on hyvää päällystetietä, mutta loppumatkan hiekkatieosuus on ajettava hiljaa kuoppia ja kiviä väistellen. Pitkän matkan takaa löytyy kuitenkin hieno retkipolku ja mahtavat maisemat, joten vaivannäkö kannattaa.

Retkipäivä alkaa takkuillen. Olemme laskeutuneet kanjoniin ja pysähtyneet Savilammen tuvan tulipaikalle. Reppua tutkiessa huomaan aukiolevan vetoketjun ja puuttuvan puukon. Arvelen, että puukko on pudonnut parkkipaikan ja tuvan välimaastoon. Jos kyseessä olisi joku tavallinen marttiini, en huolestuisi, mutta kadonnut puukko on käsityönä tehty tuppea myöten. Lähden siis kipaisemaan takaisin parkkipaikan suuntaan puukkoa maastosta hakien. Lisäkävelyä tulee 3,6 kilometriä ja ihan turhaan, puukkoa ei löydy. Totean puukon menetetyksi.

Savilammen majan luota Kanjonin kurkkaus jatkuu Oulanjoen pohjoisrantaa kohti Pikkuköngästä ja Oulanganköngästä, mutta sitä ennen kannattaa ylittää riippusilta ja kääntyä sillan jälkeen haarautuvalta polulta oikealle portaisiin. Oulankajoen etelärannalta on myös mahtavat näkymät kanjoniin ja Savilammelle.

Korkealle kohottuva ja suurikukkainen arnikki on kuin muinaismuisto tuhansien vuosien takaa. Kun tunturikasvillisuus on yleensä matalaa ja huomaamatonta, niin arnikki ei ole niistä kumpaakaan.

Suojaiselta kalliohyllyltä löytyy toinen hieno yllätys. Mätäsrikko, paremmin puutarhan kivikkokasvina tunnettu, kasvaa ja kukoistaa aidossa ympäristössään. Olen tätä ennen nähnyt muutamia pienempiä esiintymiä Kitkajoen kanjonissa, mutta en koskaan ennen näin suurta ja hyvinvoivaa kukkaryhmää.

Lapinvuokon kukinta on suurimmaksi osaksi jo ohi, mutta varjoisalta seinämältä löytyy vielä muutamia aukiolevia kukkia ja nuppujakin.

Kanjonin eteläreunalla on vielä portaita. Varsinaisella kanjonin reitillä portaat on korvattu pengerryksillä.

Näkymä Savilammen tuvan pihapiiriin ylhäältä kanjonin portailta katsottuna.

Savilammin autiotupa.

Matka jatkuu varsinaista Kanjonin kurkkauksen polkua nousulla kanjonin pohjoisreunalle.

Jyrkän kallioseinämän puolivälissä vilkkuu punaista. Pikkutervakot kukkivat kivialustallaan. Yritän zoomailla niitä kuvaan kanjonin reunalta kurkottaen.

Tuvalta kanjonin reunalle on noin viisikymmentä nousumetriä ja näkymät ylhäältä sen mukaiset.

Pikkuköngäs kuohuu.

Aamupäivän pilvinen ja viileä sää on päivän mittaan lämmennyt ja aurinko paistaa. Kirkasvetinenlammen rannan tulipaikalla on hyvä keitellä lisää juotavaa ja syödä loput eväät ennen viimeistä kahden ja puolen kilometrin taivalta parkkipaikalle.

Loppumatkan suhteellisen tasaisen ja sorastetun polun varrella voi ihailla mesimarjojen ja kulleroiden kukintaa.

Kotona odottaa iloinen yllätys. Puukko löytyi. Se oli pudonnut jo reppua pakatessa.

Pienellä Karhunkierroksella on usein parhaaseen loma-aikaan niin ruuhkaista, että joutuu jonottamaan päästäkseen ylittämään riippusiltoja. Jonotukselta välttyy kun lähtee liikkeelle varhaisena aamuna, tai oikeastaan aamuyönä. Siinä sivussa voi kulkea raikkaassa ilmassa ilman häiritseviä hyönteisiä, tuntea metsän tuoksut ja ihmetellä ihan oudosta suunnasta tulevia auringonsäteitä.

Neljän aikaan aamulla aurinko paistaa suoraan koillisesta. Pian auringon valo leikkii kosken kuohujen yllä.

Kuljen ihan hiljaa myllytuvan ohi kosken yläpuoliselle kalliolle. Tähän aikaan vuodesta on suuri todennäköisyys, että tuvassa nukutaan. Myllykoski ei ole ihan ison Karhunkierroksen varrella, mutta retkeilijä saattaa poiketa Myllykoskellekin, koska se on vain puolen kilometrin päässä reitiltä.

Aamuinen kävelyni jatkuu tikankonttien luo. On aina yhtä ihmeellistä löytää nuo komeat kukat metsän piiloista.

Harvinainen keltainen tikankontti kukkii tänä vuonna erityisen runsaasti. Uusi kokokeltainen kukkaryhmäkin löytyy lähistöltä.

Varjoisimpien paikkojen kukinta on vasta alkamassa.

Tänä kesänä olen löytänyt paljon tikankonttikaksosia.

Pikkuisen kosteikon pohja metsän keskellä vilkkuu valkoisenaan pieniä valkoyökönlehtiä.

Vielä kerran tikankontit. Tämä on viimeinen kohtaamisemme tänä kesänä.

Aamuinen kävely päättyy suopursujen tuoksuun.

Lastenhoitotehtävien välissä jäi muutama tunti aikaa viettää Pieksämäen seudulla. Siispä kamerakalusto mukaan ja kasviretkelle. Olen aikaisempina vuosina löytänyt kesä-heinäkuun vaihteessa Pieksämäki-Varkaus tien pientareilta monia harvinaisia kukkia. Vähän arvelutti, onko niittokoneet jo ehtineet käydä ajamassa pientareet sileiksi kun ollan jo heinäkuun puolivälissä. Osittain tien varsia olikin jo niitetty, mutta harvinaisten kukkien alueet olivat niittämättä ja kasvit kukoistivat. Tästä kiitos tienvarsihuollosta päättäville.

Ketoneilikka on viime vuosina harvinaistunut. Siksi punaisena mattona leviävät ketoneilikat ilahduttavat erityisesti.

Maariankämmekkää on tien varrella runsaasti.

Valkolehdokkiakin löytyy tänä kesänä tavallista enemmän.

Harvinaisempi kirkiruoho vasta availee kukintoaan.

Metsäimarre puskee kasvustonsa kallion raosta.

Muutama vuosi sitten löysin enimmäistä kertaa tien varren metsänätkelmäesiintymän. Se on hieman levinnyt vuosien aikana. Kukinta on vasta alussa. Viikon päästä tien varsi kukkii komeasti.

Kelta-apila on ketoneilikan tavoin harvainaistumassa. Pientareen pieni esiintymä näyttää ainakin tänä kesänä voivan hyvin.

Uutena tienvarsilöytönä on keltamaksaruoho.

Pieksämäen hietaneilikkaesiintymä ei ole ihan tien pientareella mutta tien varrella kuitenkin. Viime vuonna hietaneilikat kukkivat juhannuksen aikaan, nyt heinäkuun puolivälissä ovat vielä kukassa. Ja voi sitä tuoksua! Tuulessakin tuoksu tuntuu voimakkaana. Ihana kukka, kaunis ja tuoksuva.

Toinenkin ihanuus löytyy pieneltä suolalaikulta. Olen jo menossa autolle, kun päätän vielä käydä kurkkaamassa suon laidan runsasta maariankämmekkäkasvustoa. Siellä täysin valkoinen maariankämmekän kukinto nostaa päänsä ylimmäksi. Varren korkeus noin 60 senttiä ja kukkakin noin 15 sentin pituinen. Kun maariankämmekän lehdet ovat yleensä pilkulliset, niin tämän kasvin lehdet ovat täysin vihreät ilman täpliä. Maariankämmekkään viittaa vain kukan muoto ja kukan ja lehtien kiinnittyminen varteen. Maariankämmeköiden suku on monimuotoinen. Ei välttämättä miellä violetinpunaista tummapilkkulehtistä maariankämmekkää ja täysvalkoista pilkutonta samaksi lajiksi.

Kotalahden kylätoimikunta kutsui Sorsaveden Naturamelontaan. Tapahtuma järjestettiin Suomi 100-juhlavuoden kunniaksi. On varmaan ensimmäinen paikallisvoimin järjestetty melontatapahtuma Sorsavedellä. Mutta aiemminkin Sorsavedellä on melottu suurella joukolla. Suomi Meloo-viesti on kulkenut pari kertaa Sorsavedellä, viimeksi vuonna 2003.

Perustietoa Sorsavedestä tapahtumakutsusta lainattuna:
Sorsaveden Natura-alue perustettiin 1990-luvun lopulla. Se on pinta-alaltaan n. 5200 hehtaaria ja valtaosa alueesta kuuluu rantojensuojeluohjelmaan. Sorsaveden vedenlaatu on lähes luonnontilainen ja sillä on erityinen merkitys linnuston, boreaalisten luonnonmetsien ja kallioluonnon suojelulle. Rantaviivaa Sorsavedellä on n. 400 km ja järven keskisyvyys on vajaat 10 metriä syvimmän kohdan ollessa n. 60 metriä. Saaria Sorsavedessä on 486 kappaletta ja niiden yhteispinta-ala on 1257 hehtaaria.

Melonta alkoi Laitilanniemestä. Se sijaitsee minun melontatukikohdastani katsoen järven takarannalla. Kuljetusmatkaa aloituspaikkaan olisi tietä pitkin tullut noin 60 kilometriä. Siksi osallistuin melontaan vain osittain, melomalla ensin Laajalahteen, melojien tauko- ja kahvittelupaikkaan.

Tässä viedään kymmenen litran kattilaa Laajalahteen, että saadaan keitettyä melojille kahvivettä. Koska kymppilitrainen kattila ei oikein mahdu kajakkiin, meidän perheen kalastajat tulivat apuun ja kävivät laittamassa nuotiotulet ja kattilan tulille.

Siinä sitä kahvivettä kiehuu melojia odotellessa.

Melojat tulee. Laitilanniemen rannasta oli lähtenyt matkaan yli kaksikymmentä kajakkia, olipa yksi kanoottikin joukossa. Kallan Melojat huolehti melontaosuuksien järjestelyistä, johtokajakissa Kallan melojien ylimelamies Matti Ahonen.

Pian päästiinkin jo kahvittelemaan ja makkaraa paistamaan.

Matka jatkui koukkauksella Kilpikoskelle. Onhan se hyvä käydä toteamassa, että Kilpikoskea voi hyvin meloa myös vastavirtaan. Kilpikosken laavukin tuli paikallistettua samalla.

Vähän suurempiakin vesikulkuneuvoja oli liikkeellä.

Järjestäjät olivat tainneet tilata parhaan mahdollisen melontasään; pilvipoutaa, väliin auringonpilkahduksia ja vähän tuultakin.

Kajakit Havukan kallion maisemassa.

Saatiin viestiä, että rantakala on valmiina Koholahden kodalla. Niinpä käännyttiin Mustalahteen ja siitä Hakoselän ja Kohoselän länsilaitaa Koholahdelle.

Oikeassa rantakalassa on vain muikkua ja voilientä sipulilla höystettynä. Olipa hyvää.

Rantakalan lisäksi kylätoimikunnan rouvat tarjoilivat voileipää, kahvia ja pullaa. Näillä eväillä jaksoikin hyvin loppumatkan.

Minä lähdin kodalta omia reittejä kohti mökkirantaa muun seurueen suunnatessa lähtöpaikkaan Laitilanniemelle. Taisipa jotkut lähteä Sorsakosken suuntaankin.

Kotimatkalla kohtasin joutsenperheen. Nopeasti joutsenemo luotsasi poikasensa heinikon piiloihin.

Itse se jäi tähystämään tilannetta.

Mökillä odotti sauna ja tuoksuva koivuvasta. Kolmenkymmenen melontakilometrin jälkeen olikin kunnon löylyt tarpeen.

Yllättävästi kesän lämpimin ja kaunein sää löytyi Kilpisjärveltä. Olin pakannut mukaan untuvatakkia ja pitkiä kalsareita, mutta niitä ei tarvittu. Kilpisjärvi hemmotteli tyynellä ja lähes helteisellä säällä.

Kilpisjärvelle tulopäivänä eli sunnuntaina lämpötila oli vielä alle 20 astetta, mutta järvi peilaili tyynenä.

Kilpisjärven kirkasta vettä Ala-Kilpisjärven rannalta kuvattuna.

Pakkaan reppuun evästä ja kameratarvikkeita. Lähden liikkeelle Mallan parkkipaikalta, ensin vähän matkaa Kalottireittiä ja sitten koukkaus Saanan luontopolulle.

Tunturikoivikon kosteikoissa kukkivat kullerot ja leinikit.

Koivikossa itikat yrittävät iskeä kiinni, mutta puurajan saavutettuani ne luovuttavat.

Luontopolun varrella on saksalaisen Junkers-pommikoneen putoamispaikka. Vuonna 1942 yhdeksän lentokoneen laivue oli menossa kohti itärintamaa kun yksi kone alkoi savuta ja putosi. Neljän hengen miehistöstä kolme kuoli ja yksi pelastui.

Skirshasjohka tuo vesiä sekä Korkea-Jehkaksekselta että Saanalta.

Polku jatkuu joen toisella puolen.

Vain varjot kertovat, että kuvan kivet ovat veden alla.

Tunturihärkki jokirannan heinikossa.

Luontopolku kääntyy oikealle Saanan suuntaan, mutta minä jatkan kohti Korkea-Jehkasta. Vasemmalle jää Korkea-Jehkaksen matalampi, 900 metrin korkuinen laki. Saksalaisten sota-aikaan teettämä, sotavankien tekemä tiepohja vie kohti ylempää lakea, jonka korkeus on 960,5 metriä meren pinnasta.

Kurjenkanerva kukkii kaikkialla Kilpisjärven tunturialueilla.

Ihmeellinen kivi Korkea-Jehkaksen rinteellä.

Suokukka on vasta nupulla, Etelä-Suomessa se kukkii toukokuussa.

Ylemmäs noustessa alkaa löytyä erikoisempia tunturikasveja. Tässä sammalvarpio.

Lapinvuokon keltaiset kukat ovat kurjenkanervan tavoin hyvin yleisiä.

Korkea-Jehkaksella riittää juomavettä. Maan sisältä pulppuaa monin paikoin jääkylmää vettä.

Veikkolammit 805 metrin korkeudessa. Otan suunnan Korkea-Jehkaksen taakse, Norjan rajalle.

Pitkälle ei tarvitse kävellä kun raja jo tulee vastaan.

Veikkolampien vedet laskevat Norjan suuntaan. Kallioiden välistä löytyy pieni vesiputous.

Lähden kiipeämään takarinteen jyrkänteen viertä ylöspäin. Liekovarpiot ovat jo kuihtumassa, mutta varjoisalta rinteeltä löytyy vielä kauniisti kukkiva rypäs.

Hapron kukka on raikkaan punakeltainen.

Lumikinosten viereltä, sulamisvesien keskeltä löydän ensimmäiset sinirikot.

Lunta on tosiaan vielä paljon Korkea-Jehkaksen takarinteellä.

Toinen kukkien kylmäpää on jääleinikki. Sen kukinta on jo loppuvaiheessa, mutta on ilo tavata taas tämä korkealla viihtyvä kukkakaunotar.

Onko tämä suomainen vai norjalainen maisema? Alapuolella Norjan Galggojavri ja Norjan tuntureita, kuvauspaikka Korkea-Jehkaksen koillisrinne.

Korkea-Jehkaksen laelta lännen suuntaan. Tällä tunturilla sai kulkea rauhassa. Koko päivänä näin kolme muuta kulkijaa. Jos Saanan poluilla tuntuu ruuhkaiselta, niin voin suositella Korkea-Jehkasta. Maisemat on yhtä hienot ja maasto on suhteellisen helppokulkuista.

Näkymä Saanan ja Saanajärven suuntaan.

Lieneekö ihan tavallista, että heinäkuun loppupuolellakin joutuu etelärinteellä väistelemään lunta.

Kävelymatkaa tuli kaikkiaan noin 14 kilometriä ja nousumetrejä lähes 500.

Kilpisjärvelle levittynyt lämpöaalto muutti reittisuunnitelmia. Olin aikonut kulkea Mallan polun, mutta päivisin lähes hellelukemiin yltänyt lämpötila ei sovellu minulle kävelykeliksi. Playa del Kilpis -sivustolta löytyi vaihtoehto, Lulledalenin metsäpolku Skibotnin lähellä. Siellä voisi kulkea varjoissa metsässä. Matkalla pistäydyimme Didnujoen varrella.

Moni Haltille vaeltaja käyttää Didnujoki-Lossujärvi-reittiä. Reitti seurailee Didnujoen vartta Didnujärvelle ja siitä Lossujärvelle Suomen rajalle saakka. Didnujoessa on voimalaitos reilun kilometrin päässä Kilpisjärvi-Skibotn-tieltä. Kevättulvien aikaan joen putoukset varmaan kuohuisivat komeasti, nyt ei kuohu, vaan vesi lirisee kivien välissä. Mutta maiseman avaruutta voi ihastella voimalaitokselle vievällä tiellä kulkiessa.

Didnujoki voimalaitoksen yläpuolella.

Näkymä voimalaitoksen padolta alavirtaan. Voi vain kuvitella miltä uoma näyttäisi vettä kuohuvana.

Didnujoen voimalaitos ja pato. Minne vesi häviää? Vettä tulee kuitenkin koko ajan padon yläpuolelle, mutta padon jälkeinen uoma on lähes kuiva.

Pihlaja kukkii Didnujoen rantapenkalla. Tunturikoivikko on kärsinyt tunturimittarin aiheuttamasta tuhosta.

Sateensuoja suuren kivipaaden alla sille joka uskaltaisi tuonne asettua.

Jatkamme autolla noisn 15 kilometriä Skibotnin suuntaan. Tienvarren viitta ohjaa Lulledalenin metsäpolun parkkipaikalle. Parkkipaikan infotaulussa on hauska suomenkielinen esittely.

Jos kuvan teksti ei näy, niin tästä voi lukea:

Tervetuloa Lullivankan mettäpolulle

Lullivankan mettäpolku on nuin 3 km pitkä ja mennee erilaisen luontotyyppien lävitte. Vankassa on kaksi isoa havumettäaluetta jokka on suojeltu lailla, ja osa mettäpolusta mennee juuri suojellun havumettän kautta. Voit käyttää kevyitä urheilukenkiä polulle melkein läpi vuojen. Mettäpolun lopussa on rakennettu levähtämispaikan jossa voit tehä valkian.

Polun vartheen on laitettu plakaatteja, jokka muistelevat kasveista, elävistä ja ihmisten historiasta aluheella. Aluheella on kokonansa 16 eri orkideakasvia, ja meijän tunnetuin orkidea Marisko/Tikankontti/Lady's Slipper, kukkii kesäkuun alusta heinäkuun puoleen välhiin. Älä ota kasveja aluheelta! Ole kans varovainen ettei kasveja tai muistomerkkejä mennee rikki.

Noin sadan metrin päässä huomaamme, että olemme lähteneet kulkemaan polkua vastapäivään, koska infotaulussa mainittu tulipaikka löytyy heti polun varrelta. Eipä se haittaa, ei ollut nyt tarkoituskaan " tehä valkiaa".

Virmajuurta on paljon Skibotnin ympäristössä. Haju ei ole mitenkään miellyttävä, mutta kukka on kaunis.

Polku kulkee kotkansiipisaniaisten reunustamaa Lullejoen vartta.

Joen kohina voimistuu ja kohta on edessä paratiisimainen maisema. Vesi putoaa mutkitellen kallioiden välissä pieneen suvantoon jota lehtipuut reunustavat.

Putousta voi katsella vastapäisen kalliojyrkänteen päältä, mutta myös vesirajasta jyrkänteen alapuolelta. Norjalaisille tämä putous ei varmaan ole kummoinenkaan ihme,mutta Suomessa vastaava olisi tunnettu nähtävyys.

Polku jatkuu nousulla kallioiden välissä pujotellen. Matkalla kuljetaan valtavan suuren tervahaudan pohjan kautta, ohitetaan suuri mänty, jonka kolossa olisi pitänyt olla vieraskirja, norjalaisittain Postkasse (ei löytynyt).

Polun korkeimmalla kohdalla on tasainen kallio, jonka reunalta voi kurkkia jokiuomaa. Pudotus alas on äkkijyrkkä.

Väinönputki viihtyy pienen puron varrella. Ohitetaan myös paikka, jossa opastaulu kertoo tikankonttien esiintymästä alueella. Kukinta on kuitenkin jo tähän aikaan kesästä ohi, joten emme lähde nyt etsimään tikankontteja tai muitakaan kämmeköitä.

Pian polku kääntyy alarinteeseen. Paikoin on on aika jyrkkääkin laskua. Polun varrelta löytyy peuranvirnaa. Se on pohjoisen kasvi, jonka eteläisin esiintymispaikka on Kuusamossa.

Lulledalenin polun varrelta löytyy monenlaista luontotyyppiä, kaunista jokimaisemaa ja kesäaikaan myös kukkia. Nousuja ja laskuja polulla on jonkin verran, mutta ihan tavalliselle kulkijalle tuon vajaan 3-4 kilometrin reitin kulkeminen onnistuu.

Koska Kilpisjärven päivälämpötila pysytteli edelleen hellerajan lähellä, päätin siirtää kävelyt yöksi. Sehän ei ole ongelma tähän vuodenaikaan, koska valoa riittää vaikka yötön yö oli jo Kilpisjärvelläkin päättynyt muutama päivä sitten. Tosin suunnitellulla reitilläni ei yön aurikoa tulisi näkymään ennen aamua, koska Malla, Saana ja Jehkakset peittävät näkyvyyden pohjoisen ja koillisen horisonttiin.

Vähän ennen puolta yötä lähden nousemaan Luontokeskukselta Tsahkaljärven polkua. Järven länsirannan kukkulalta on upeat näkymät Kilpisjärvelle ja Norjan tuntureille. Barraksen terävä huippu sieltä erottuu selvimmin.

Kiertelen hetken Tsahaljärven rantaa, mutta palaan sitten takaisin Tsahkaljokisuulle ja ylitän joen siltaa pitkin. Saana kohoaa mahtavana möykkynä järven takaa. Aurinko on piilossa sekä Saanan, että taivaanrannan pilvikerroksen takana.

Tsahkaljoen putousta ei voi ohittaa pysähtymättä hetkeksi sen kuohuja ihailemaan.

Putouksen rannalla on monenlaisia kukkia. Tässä kukintaa aloittelee peuranvirna.

Polku seurailee vielä vähän matkaa Tsahkaljärven rantaa, mutta lähtee sitten parin kukkulan ylityksen jälkeen nousemaan kohti Saanan juurta. Saanan suunnalta laskee useampikin puro Tsahkaljärveen ja Kilpisjärveen. Purot on helppo ylittää kiviä pitkin.

Ruusujuurta on paljon kosteikoissa ja kuivemmillakin paikoilla.

Tunturikohokki kesäyössä.

Purouoman tihkupinnalta löytyy tähtirikkoa.

Kultarikko vasta aloittelee kukintaa. Viikon, parin päästä purouoma tulee hehkumaan kultaisena.

Tätä kukkaa en olisi osannut tunnistaa, mutta onneksi sillä oli nimilappu vieressä, tunturikallioinen.

Suomi 100-juhlavuoden kunniaksi Saanan luontopolun varrella on merkittynä 100 Saanan kasvia.

Tänä kesänä kämmekät kukkivat runsaasti. Tunturivalkokämmekkä on pieni, mutta erottuu hyvin muun kasvillisuuden joukosta.

Pohjoisen pussikämmekät ovat mielestäni värikkäämpiä kuin Etelä-Suomessa näkemäni.

Lettokirkiruohoa samalla kämmekkäniityillä kuin tunturivalkokämmekkää.

Taas uusi tuttavuus. Tämän kasvin nimeä piti kysellä. Se on valkoinen tunturiänglelmä. Yleensä ne ovat punaisia.

Olen tullut yökävelyni korkeimmalle kohdalle, paikkaan josta näkyy Saanajärvi, Tsahkaljärvi ja Kilpisjärvi. Saanajärveä ei oiken tahdo erottaa Iso-Jehkaksen varjosta. Lunta on vielä Saanajärven rannallakin.

Punennus etelän taivaalla kertoo, että aurinko on noussut.

Saanan polkua Kilpisjärven suuntaan.

Nyt aurinko jo paistaa Ruotsin puolen tuntureille ja hipaisee se jo Salmivaaran lakeakin Kilpisjärven kylän takana.

Kilpisjärvi heijastaa tunturin värit ja Saanan profiili piirtyy takarannalle. Kello on 4 ja edessäni on vielä laskeutuminen kivikkoista polkua kylälle.

Välietappina Kilpisjärven matkalla oli Kuusamo ja siellä Oulangan kansallispuisto. Kukkien perässä taas kuljin, vaikka Kiutaköngästä ei voi sivuuttaa käymättä kulkemassa sen rantoja.

Melontaretket Oulankajoelle ovat suosittuja, enkä sitä ihmettele. Tuolla 25 kilometrin reitillä on paljon nähtävää ja mikä parasta, virta auttaa kulkua lähes koko matkan, joten voi keskittyä maisemia katselemaan.

Löysin jokivarren läheltä hienon kivivyöryrinteen. Oulankajoen uoma on joskus ollut tässä.

Kivivirta päättyy vehreään niittyyn

Kirkiruoho Oulangalla. Tähän aikaan kesästä pohjoisen kukat alkavat kiriä kukintatahtia. Kirkiruohokin kukki samaan aikaan myös Savossa.

Vanamon kukka on avatumisvaiheessa ylöspäin kun se yleensä nuokkuu.

Kissankäpälää lähietäisyydeltä.

Keltatalvikkien rypäs.

Johtuneeko viileästä kesästä, mutta monet kukat kukkivat tänä kesänä tavallista runsaammin. Niin myös ajuruoho Oulankajoen rannoilla.

Metsäruusua on niin paljon, että sen kukkien tuoksu leviää laajalle.

Lapinvuokon kuihtunut kukinto.

Metsäniityn yllätys, peuranvirna. Kuusamossa on sen eteläisimmät esiintymät.

Tasainen sammalen peittämä aukio kuusikon keskellä on valkoisenaan tähtitalvikkeja.

Kämmekkäsuollakin kävin. Punakämmekkä lopettelee kukintaa, mutta löysin vielä muutaman kauniisti kukkivan.

Kämmeköitä on vaikea tunnistaa, mutta tästä olen aika varma, kaitakämmekkä.

Maariankämmeköiden moniväristen kukintojen joukossa tämä tummasävyinen.

Vaaleanpunainen punakämmekkä.

Punakko on yleinen pohjoisten soiden kasvi.

Pussikämmekkä löytyy suon kuivemmilta paikoilta.

Alimmassa kukassa näen pitkäpartaisen miehen hassu hattu päässään.

Kuusamon kasviretkien kohokohta on nähdä tummaneidonvaippojen kukkivan . Se on kesän viimeisimpiä kukkivia kämmeköitä. Vain yövilkka ja metsänemä kukkivat sitä myöhemmin.

Matalapaineita sade- ja ukkoskuuroinen on vyörynyt koko viikon ainakin Savon ylitse. Sateiden lomassa on ollut kauniitakin päiviä. Kun säätiedotus lupasi kokonaisen vuorokauden selkeää säätä Leppävirran suunnalle, päätin lähteä yöksi saareen Sorsavedelle. Kulkuvälineeksi valikoitui tällä kertaa sijaintinsa vuoksi soutuvene, osittain myös siksi, että muistin kajakilla rantautumisen olevan hankalaa aiotulla leiripaikallani.

Soutuveneen etuja on pakkaamisen helppous. Tavarat on nopeasti veneessä ja pääsen matkaan. Reipas tuuli yrittää kieputtaa venettä pois suunnasta. Mieluiten liikun vesillä kajakilla, koska soutaminen on tuntunut aina hankalalta ja tuulella se on vielä vaikeampaa. Siksi valitsen mahdollisimman suojaisen reitin saarten suojassa.

On tuulesta hyötyäkin. Tyynellä säällä paarmat kulkisivat matkaseurana näin lämpimällä, mutta tuuli on sen verran voimakas, että paarmat eivät pysy mukana.

Sorsaveden saarilla on tarinansa ja saarten nimillä tarkoituksensa. Tämän kalliorantaisen saaren nimi on Lehto-Kukko, ja vaikka rannalta katsottuna ei näy, niin saaren sisäosista löytyy metsälehmuslehto. Lehto-Kukon lähellä olevat saaret ovat Pitkä-Palanut ja Palanut-Kukko, kertovia nimiä nekin.

Väärätsaaret on viiden saaren ryhmä Kaijanselän eteläpuolella. Kalliorantaisten saarien väliin jää suojaisia salmia.

Leiripaikka on aurinkoisella kallioniemekkeellä.

Kallioiden välistä löytyy pieni poukama rantautumispaikaksi.

Kyllä tähän kelpaa teltta pystyttää. Kaunis maisema, aurinko lämmittää ja mikä parasta, ei itikoita eikä muitakaan pörriäisiä.

Yöretkilläni teltan pystytys jää usein viime tippaan, mutta nyt minulla on teltta pystyssä jo iltapäivällä. Suunnitelma on yksinkertainen, laiskottelua. Seuraavien tuntien aikana aion vain nauttia ympäristöstä ja olostani tällä pienellä paratiisisaarella.

Saari on kasvillisuudeltaan mustikka-suopursutyyppiä, mutta löytyypä sieltä yksi kämmekkäkin, eli nupulla oleva yövilkka.

Päiväkahvin aika.

Koko päivän taivaalla purjehtineet valkoiset pilvenhattarat alkavat illalla huolestuttavasti tummua. Katselen pilvien liikkeitä saaren pohjoiskärjestä Kaijanselän ääreltä.

Pilvien välistä kurkottava aurinko kohdevalaisee maisemaa.

Yht'äkkiä tumma pilvi on ihan yläpuolella ja alkaa sataa.

Samalla idän-kaakon suunnalle kohoaa kaksoissateenkaari.

Sade kestää vain muutaman minuutin ja kohta taivaanranta kirkastuu.

Auringonlasku on värikäs.

Auringonlaskun jälkeen on tulossa seuraava sadekuuro. Sen näkee juovista pilven alapuolella.

Iltaruskon värit tummuvat hiljalleen. Uutta sadetta ei kuitenkaan tullut. Palaan teltalle ja nukahdan melkein heti tuulen kohinaan.

Yöretkieni perinteisiin kuuluu katsoa sekä auringonlaskun että auringonnousun näytelmät. Hyvissä ajoin etsiydyn saaren toiseen päähän auringonnousua odottamaan.

Sieltä se nousee. Taivas on selkeämpi kuin illalla, joten kovin suurta dramatiikkaa ei nyt synny, paitsi äänien suhteen. Juuri auringonnousun hetkellä läheltä kuuluu kuikan reviirihuuto "kuiiik-ka…kuiik-ka".

Palaan leiriin aamukahvin keittoon.

Vielä pakkaillessani tavaroita veneeseen on taivas kirkas ja aurinko paistaa...

...mutta heti kun lähden soutamaan, alkaa pilvistyä. Soutaminen on nyt huomattavasti helpompaa kuin eilen, koska on lähes tyyntä.

Yht'äkkiä alkaa selän takaa kuulua "pjyyp... pjyyp"" varoitusääniä. Ei tarvitse vilkaista olkapään ylitse kun tunnistan kalasääsken ääntelyn. Lentoharjoitukset taitaa olla menossa, kun ilmassa on neljä kalasääskeä, joista kaksi on vähän pienempää, siis poikaset. Toinen kalasääskivanhemmista seuraa minua niemen toiselle puolen kuin varmistaakseen, että menen pois häiritsemästä.

Ruunaniemen edustalla ääntä pitävät kuikat. Niitä oli enemmänkin kuin kuvaan mahtuu, osa kauempana ja osa sukelluksissa.

vuohennokka

Rantaudun Laajalahteen niin sanotusti hyvän sään aikaan. Kun olen saanut tavarat autoon ja veneen vedettyä ranturiin, taivas tummenee ja ilmassa on sateen tuntu. Sade kuitenkin alkaa vasta kun olen lämmittämässä mökkisaunaa, mutta silloinpa se ei enää haittaakkaan.

Kuvia ja tunnelmia Etelä-Kallavedeltä aamuvarhaisella, ennen ja jälkeen auringonnousun.

Suvasvesi ei ole kovin kaukana Kuopiosta katsoen, mutta kuitenkin tuo järvi on jäänyt minulle tuntemattomaksi, ehkä siksi, että se on Kallaveden takana ja lauttamatkakin on siinä välissä. Suvasveden kaakkoisosassa oleva Paimensaari on ollut retkisuunnitelmissa, nyt oli aika käydä siellä ja samalla meloa pitkän Tuohisalon saaren ja mantereen välisen saariston sokkeloissa.

Lyhyempääkin reittiä järven rannalle olisi päässyt jos olisin lähtenyt Suvaksen länsirannalta melomaan. Kun Paimensaari on kuitenkin retken pääkohde, ajan Suvasveden takarannalle Levälahden veneenlaskupaikalle, koska sieltä melontamatkaa Paimensaaren on vain reilu kilometri. Paimensaaressa on veneilijöille poijut ja kiinnittymispaikat, mutta kanooteille ja kajakeille on vähän etsittävä sopivaa rantautumispaikkaa. Nuotiopaikan lähellä on kalliorannan kupeessa ruokomätäs, josta saan sen verran tukea, että pääsen nousemaan maihin.

Paimensaaren rantautumispaikka ja tulipaikka on kauniilla, kapealla kallioniemellä. Kiinnitän kajakin ja jalkaudun metsäpolulle tutustumaan saaren nähtävyyksiin. Paimensaaressa on ollut yhden suvun maatila 1920-luvulta aina vuoteen 1987. 50-luvulta lähtien saaressa asui neljä sisarusta, jotka viljelivät maata ja hoitivat karjaa. Kun viimeinenkin sisaruksista muutti pois saarelta vuonna 1987, jäi saari autioksi. Valtio osti saaren 1994, se liitettiin rantojensuojeluohjelmaan ja saaren rakennuksia ja peltoja alettiin hoitaa perinneympäristönä Metsähallituksen toimesta.

Polku johdattaa metsän läpi niityn laidalle.

Yksi utelias lammas tulee vastaan, muut lampaat ovat kauempana varjossa puiden alla. Lampaat pitävät niityn heinikon lyhyenä, mutta jäljistä päätellen niittokonekin on käynyt pellolla.

Pihapiirissä on päärakennus, aitta, navetta, sauna ja talli. Kauempana on riihi, paja ja kuivaamo. Rakennuksiin ei pääse sisälle.

Talon asukkaat ovat olleet kekseliästä ja omatoimista väkeä. Yhtenä esimerkkinä tämä juottokaukalo, joka on tehty sementillä saumatuista luonnonkivistä.

Kiviaitaa on varmaan yli sata metriä. On siinä saanut pyörittää kiven ja toisenkin.

Kiviä on myös kasattu päällekkäin ja koottu keoiksi ympäriinsä.

Poluilla ja pihapiirissä kulkiessa mietin minkälaista on ollut elää saaressa omavaraistaloudessa. Pihan opastaulussa kerrotaan, että lähes kaikki tehtiin itse, jopa perunajauhot ja siirapitkin. Kaupasta ostettiin vain suolaa, sokeria, kahvia ja hiivaa.

Palaan polkua takaisin rannan tulipaikalle ja keitän nokipannukahvit. Auriko lämmittää ja leppeä lounaistuuli pitää itikat poissa. Tähän voisi jäädä istumaan pitemmäksikin aikaa, mutta tavoitteena on vielä ehtiä kiertämään ympäristön saaria.

Paimensaaren suojaisa lahti.

Sammalten ja varjorikkijäkälän koristamaa lohkareikkoa Paimensaaren rannalla.

Noin 7,5 kilometriä pitkän Tuohisalon saaren ja mantereen väliin jää sokkeloinen saaristo. Monissa saarissa on jäkälien koristamia kallioita. Maisema tuo mieleen entisen kotipaikkani, Saimaan Haukiveden saaret.

Suvasveden vesi on puhdasta ja kirkasta.

Tuohisalon saaren pohjoiskärjestä pääsen kurkistamaan selkävesille. Kaukaa järven takaa erottuu Hornanmäki. Matkaa järven toiselle puolen on noin viisi kilometriä. Pienten saarien ketju kulkee tässä kohti poikki järven ja erottaa järven suuret selät. Tuo saariryhmä on myös mielenkiintoinen, mutta sinne menen joskus toiste. Nyt käännän kajakin toiseen suuntaan, kohti Vierunvuorta.

Jos on tasaista kalliota....

...niin on sitten vähän epätasaisempaakin pintaa.

Vierunvuorta lähestyessäni näen jo kaukaa kummallisia väriläikkiä kivissä.

En ymmärrä ideaa. Miksi ihmeessä hieno kivivyöryrinne on töhritty nimillä ja puumerkeillä.

On aika kääntyä kohti lähtöpaikkaa. Melon hiljalleen rantoja seuraillen. Neljän sorsan parvi ui kajakin ja rannan välissä.

Minut huomattuaan ne maastoutuvat kallion suojaan.

Toisen kalliorannan kupeessa säikäytän jo yöpuulle asettuneet koskelot.

Luonnon värisoinnuttelua ja kukkaistutuksia.

Kallioluodon ainoa kasvi, rantakukka.

Kauniita rantoja riittää koko matkan varrelle.

Tämä jäi ihmetyttämään. Sauna on niemen kärjessä jyrkkäreunaisen kallion ympäröimänä. Miten sinne kuljetaan? Tikkaitako pitkin vaiko veneellä.

Melontamatkaa Suvaksella tuli noin 21 kilometriä. Tänne tulen palaamaan vielä toistekin.

Luonnonkukkien kukintakausi alkaa olla lopuillaan. Viileä kesä on ollut suotuista kasveille ja monet kukat ovat kukkineet runsaasti. Tämä kukkakuvasarja on kuvattu erityyppisillä niityillä Pohjois-Savossa, perinneniityillä ja maisemaniityillä. Niiden lisäksi kuvasin hirvenkelloja voimalinjan alle raivatulla ja niitetyllä alueella.

Kuopion kaupungin nettisivuilla kerrotan maisemaniityistä seuraavaa:
Maisemaniityt sijaitsevat yleensä asutuksen reuna-alueilla tai osana laajempaa viheraluetta.
Ovat ketoja, niittyjä tai muita vastaavia avoimia ruohovartisten luonnonkasvien tai pensaiden esiintymisalueita. Ne ovat perustettuna ns. uusniittyjä tai itsestään syntyneitä avoimia kasvullisia alueita. Maisemaniittyä käytetään ulkoilu- ja retkeilyalueina. Niiden hoitaminen edesauttaa alueen kulttuurihistorian ja maisemakuvan säilymistä.

Heinäkuun alkupuolella Savolanniemen maisemaniityllä kukkivat käenkukat.

Vähän myöhemmin rantatädykkeiden siniset tähkät alkoivat nousta kasvillisuuden keskeltä.

Puron varsi hehkui lemmikkien sineä.

Nurmikohokin kukinnot erottaa jo kaukaa.

Lehtosinilatvan löysin jo ohikukkineena.

Olen huomannut, että tänä kesänä monien yleensä sinisten kukkien valkokukkaisia versioita on ollut paljon. Valkoinen kurjenkello on upea näky.

Kurjenkello sinisenä.

Ketoneilikka on levinnyt hyvin Savolanniemen niityllä. Vaikka se on matalaa, niin voimakkaanpunaisen värinsä ansiosta se erotuu hyvin muun kasvillisuuden keskeltä.

Ensimmäistä kertaa löysin niityltä myös metsänätkelmää.

Keltamataraa nupulla....

....ja täydessä kukassa.

Hirvenkelloakin löytyy Savolanniemestä.

Peurankello on hirvenkelloa yleisempi.

Heinäkuun loppupuolella niityn valtaavat nurmikaunokit.

Metsän keskellä, voimalinjan alla, on noin parisataa metriä niitettyä ja raivattua aluetta, jossa kasvaa kirkiruohoa, hirvenkelloa ja soikkokaksikkoa. Perhonen hirvenkellon varrella.

Savon kirkiruohot ovat suurikukintoisia ahokirkiruohoja. Pohjoisen kirkiruoho on matalampaa lettokirkiruohoa.

Perinteinen niitty on harvinainen nykyisin. Kuopion kaupungin koillislaidalta, pitkän ja mutkaisen soratiematkan päästä löytyy perinneniitty, jota on vuosia hoidettu niittämällä ja raivaamalla niittojätteet pois, että maa ei rehevöityisi liikaa. Nyt niityltä löytyy runsas luonnonkasvien kirjo. Kurjenkelloryhmä huojuu tuulessa pisimpänä muun kasvuston yläpuolella.

Kirkiruohojen kukinnan aikaan niitty on kauneimmillaan.

Niityin vieressä on kokonainen pelto pelkkää päivänkakkaraa.

Soikkokaksikkoa ei ensin tahdo erottaa muun kasvillisuuden joukosta, mutta kun silmä harjaantuu näkemään ne, niin huomaa miten paljon niitä on.

Peurankelloa perinneniityllä.

Hirvenkellojen kukintaa voimalinjan alla. Laskin kaikkiaan noin seitsemänkymmentä kukkavartta. Hienoa, että tämän uhanalaisen kellokasvin kasvuympäristöstä on huolehdittu.

Elokuussa Savolannimen maisemaniityn väri on violetinpunainen. Pääosassa ovat nurmikaunokit.

Nurmikaunokkien keskeltä löytyy jotain erikoista, muutama tummatulikukan kukinto.

Elokuun alkupuoli on antanut viitteitä siitä mitä kesä olisi voinut olla. On ollut aurinkoisia, jopa lämpimiä päiviä. Toisaalta pimenevät illat ja viileät aamut muistuttavat, että syksy alkaa olla lähellä.
Mutta vielä ehtii vesille, marjaan ja sieneen (kunpa ei olisi hirvikärpäsiä), istumaan iltaa rannalla ja löytämään viimeiseksi kukkaan ehtiviä kasveja.

Kuvat mökkijärveltä Savon sydämessä.

Odottelen illan hämärtyessä laiturilla pilvikerroksen väistymistä. Toivon näkeväni elokuun täysikuun ja kuunsillan.

Ilta tummuu yöksi. Pilvet pysyvät paikallaan. Sytytän lyhdyn valaisemaan yötä ja kääriydyn makuupussiin.

Puolenyön aikaan taivaalla on sen verran aukkoa, että kuun valo heijastuu yöpilviin. Tämän enempää kuutamoa ei tänä yönä ole tarjolla.

Aamu on selkeä. Lähden vesille kanootilla etsimään suomenlumpeita.

Olen niin aikaisin liikkeellä, että on odoteltava kukkien avautumista.

Suomenlumpeen kukka on pieni, vain pari senttiä läpimitaltaan. On vaikeaa kuvata sitä kanootista kun pienikin tuulenhenki pyörittää kanoottia.

Sorarannan matalikossa kukkii nuottaruoho. Nuottaruoho viihtyy vain puhtaissa vesissä. Kukassa on jotain tuttua. Se on kesäkukkaistutuksista tunnetun lobelian sukua.

Melon lahden pohjukan luonnonsuojelualueen rantaan. Luonnonsuojelualueen läpi virtaa maanalainen puro. Alue on kokonaan kivilohkareiden peitossa. Kasvuympäristö on suotuisa kasveille, jotka näillä leveysasteilla ovat harvinaisia. Hajuheinä on tänä kesänä menestynyt hyvin.

Loukukon uumenista löytyy vielä muutama haisukurjenpolven kukka. Kuivuneista kukinnoista päätellen sekin on kukkinut runsaasti.

Lehtopalsami vasta aloittelee kukintaa. Löydän vain yhden täysin auki olevan kukan.

Yövilkka, orkidean sukua sekin. Metsiemme yleisin kämmekkä, mutta niin pieni, että jää huomaamatta.

Kanootista käsin saan kuvaan ratamosarpion kukinnon.

Punaisen kanervan joukossa on yksi valkokukkainen.

Viime päivät ovat olleet kauniita, mutta tuulisia. Odottelen iltaan tuulen tyyntymistä ennen kuin lähden kajakilla järvelle. Tuulee edelleen, mutta kapeaan lahteen ei länsituuli yllä.

Rantakukkakasvusto keskellä järveä pienellä luodollaan. Sen löytää tästä joka kesä samalta paikalta.

Ilta-aurinko värjää rantakallioita. Edessä olevan saaren takarannalla näen lähietäisyydeltä kurjen. Ensin näkyy vain harmaa pää ruovikon keskeltä, seuraavaksi sen pomppaakin jo siivilleen ja kaartaa saaren taakse. En edes yritä ottaa kameraa esiin, niin nopeasti kaikki tapahtuu.

Auringon laskuun ei ole enää pitkä aika, mutta minulla on vielä matkaa kotirantaan, joten en jää odottamaan sitä.

Auringonlaskun jälkeen lahti on ihan tyyni. Illan viimeinen punerrus hehkuu vielä taivaalla. Majavakin on lähtenyt liikkeelle. Se ui vähän aikaa kajakin lähellä, mutta sitten se sukeltaa ja loiskauttaa häntäänsä.

On aika sytytellä lyhdyt ja kynttilät.

Aamulla järvellä on pientä sumua, mutta tuuli on heräämässä, joten sumu on koko ajan liikkeellä ja alkaa haihtua. Lähden kuitenkin käymään järvellä. Pitkän lahden keskellä on saaren ja niemennokan muodostama kapeikko. Kartassa sen nimi on Kuolio. Luulen, että nimi johtuu siitä, paikka on useimmiten tyyni vaikka muualla tuulisikin. Niin on myös tänä aamuna, Kuoliossa on tyyntä ja sumu on jäänyt leijumaan kapeikon kohdalle.

Odottelen auringonnousun, sitten melon takaisin rantaan ja menen jatkamaan kesken jääneitä yöunia.

On mennyt muutama vuosi kun viimeksi olen ollut teltan ja kajakin kanssa yötä Kallaveden saarissa. Olisiko syy siinä, että Kallavedellä tulee melottua niin paljon muutenkin. Mutta vielä on Etelä-Kallavedellä monta tuli- ja leiripaikkaa, jossa en ole käynyt. Säätiedotus lupasi pilvipoutaa ja tuulta, mutta yöksi tyyntyvää. Sadevarusteet pakkasin kuitenkin kaiken varalta mukaan ja lähdin melomaan kohti Etelä-Kallaveden saaristoa.

Vuorisalon edustalla kuikuilee kuikkapariskunta.

Seuraan Vuorisalon itärantaa Mäkisalon paikkeille. Rannan tuntumassa on paras meloa koska tuuli jää saaren taakse. Mäkisalon luona käännyn sivuvastaiseen ja lähden parin kilometrin selän ylitykseen kohti Koistinsaaria. Hätisen saari on yksi Koistinsaarten kallioisia, kapeita saaria. Nuotiopaikka on länsirannan kalliolla. Nuotiopaikan luona ei ole oikein hyvää rantautumispaikkaa kajakille, mutta saaren toiselta puolen löydän suojaisen poukaman, josta on hyvä nousta maihin.

Hätisestä käännyn kohti pohjoista ja puikkelehdin saarien lomassa Iso-Mietin autiotuvan rantaan. Tupa on hienolla paikalla sammaleisella kalliolla. En löydä lähistöltä sopivaa paikkaa rantautumiseen, joten jatkan matkaa.

Kakssalmisten autiotuvan kävin paikallistamassa parin vuoden takaisella saarikierroksella, mutta saaren toisella rannalla oleva tulipaikka jäi silloin näkemättä. Se on vaatimaton kivikehä kalliolla. Nuotiopuut on ilmeisesti tuotava parinsadan metrin päästä autiotuvalta.

Kakssalmisilta suuntaan Kumpusaaren eteläpuolelta kohti Iivarinsaloa. Kumpusaaressakin on tulipaikka pienellä kallioniemellä. Käännyn Iivarinsalon ja Saunasaaren välistätä kapeasta salmesta seuraamaan Iivarinsalon itärantaa. Punainen vesitatar kukkii rannan tuntumassa satojen neliöiden alalla.

Iivarinsalon pohjoisosa on mäntykangasmetsää ja matalaa hiekkarantaa. Itärannalla on noin 400 metriä pitkä hiekkalaguuni. Kaarran kallioisen niemenkärjen ympäri saaren toiselle puolen. Luoteeseen ja länteen avautuva ranta on tuulensuojassa.

Länsirannalla on useitakin pieniä laguunirantoja joita erottaa kapeat kallioniemekkeet. Laitan teltan pystyyn ja lähden tulipaikalle virittelemään kahvitulet. Olen käynyt päivän mittaan monella tulipaikalla, mutta päiväkahvi on jäänyt vielä keittämättä.

Yksi Iivarinsalon hiekkalaguuneista. Monin paikoin rannan edustalla on järviruokoa, joten järveltä katsottuna hiekkaranta jää piiloon.

Leiri Iivarinsalossa.

Illan tullen taivaanrannan pilvikerros alkaa raottua ja päästää auringonsäteitä luomaan valoa järvelle.

Alkaa illan värivalojen näytös.

Auringonlaskun jälkeen, iltataivaan vielä hehkuessa viritän nuotiotulet valaisemaan leiriä.

Tuuli on tyyntynyt yöksi. On ihan hiljaista. Järven takaa näkyy kaupungin valot. Saaristokaupunkiin on linnuntietä noin kuusi kilometriä ja keskustaan kymmenen.

Hyvää yötä

Kun aamulla nousen teltasta, huomaan, että minulla on ollut seuraa. Joutsenemo kahden harmaan poikasensa kanssa on viettänyt yön ihan teltan lähellä ruovikon keskellä. Minut huomattuaan ne lähtevät hitaasti etenemään syvemmälle ruovikkoon.

Keitän aamukahvit ja pakkaan yöpymisvarusteet kajakkiin. Yritän ehtiä vesille aamusumujen aikaan. Iivarinsalossa ei vielä ole sumua, mutta mantereelta työntyy sumupilvi hitaasti järvelle päin.

Kalastajaveneellä on paljon seuraajia. Lokit piirittävät kalastajia saaliin toivossa.

Ahvensalon länsirannan kalliojyrkänne

Tuomaansalon laavu on myös korkealla kalliolla.

Hetken aikaa on ihan aurinkoista, mutta saaren takaa lähestyy sumurintama.

Aurinko yrittää esiin pilvien raosta mutta joutuu luovuttamaan kun sumu alkaa levitä järvelle.

Kaunis saari mutta ruma nimi. Seuraan pilvien liikkeitä Pienen Pasko-Juoson rantakallion juurella.

Yht'äkkiä sumu peittää kaiken ja näkyvyys häviää kokonaan. Luhastensalon eteläkärkeen on matkaa vain vähän päälle kilometri, mutta saarta ei erotu yhtään sumun keskeltä. Laitan päälle puhelimen Maastokartat-sovelluksen, joka näyttää sijainnin ja kulkusuunnan. Sen turvin on helppo meloa sumussa ja kohta alkaakin sumun keskeltä erottua pieni Hangon saari, joka on Luhastensalon edustalla.

Sumua riittää loppumatkallekin, mutta nyt manner ja sen edustan saaret ovat niin lähellä, että pystyn paikallistamaan sijaintini ilman apuja. Melontakilometrejä koko retkellä ei kertynyt kuin 24, mutta nähtyä ja koettua tuli paljon yhden vuorokauden aikana.

Käydessäni läpi kesän kuvasatoa, löysin kuvia vierailusta Kuusamon kotiseutumuseossa. Museon sisätilat ovat jo sulkeutuneet tältä kesältä, mutta ulkoalueella voi kierrellä milloin vain.

Torankijärven rannassa sijaitseva kotiseutumuseo esittelee kuusamolaisen talonpoikaistalon pihapiiriä 1930-luvulta. Suurin rakennus on Pulkkasen talo. Se on siirretty Kuolion kylältä Pulkkasenvaarasta.

Vasemmalla Rävän pirtti ja oikealla Pulkkasen talo.

Pelargoniat koristavat Pulkkasen talon ikkunoita.

Pulkkasen talon keittiö ja erilaisia keittötarve-esineitä.

Pulkkasen pirtti

Naisten puolella on rukki ja kangaspuut.

Pirtin toisella puolen on höyläpenkki, nuottaorsi ja verkonpaikkauspöytä.

Kurkistus rannan venevajaan.

Tuulimylly on Ronin talosta Kuolion kylän Repovaarasta.

On sitä ennenkin seiniin kirjoiteltu.

Kotiseutumuseon pihapiiri on kuvauksellinen myös talviaikaan. Nämä kuvat on otettu tammikuun alkupäivinä tänä vuonna.

Lyhenevissä päivissä yksi positiivinen puoli; auringonnousut ovat syyskuun alkupuolella lähellä normaalia heräämisaikaa, eli kello kuuden paikkeilla. Eri juttu taas on miten auringonnousut sattuvat näkymään. Monesti selkeä idän taivas on ehtinyt mennä pilveen ennen kuin ehdin rannalle. Tai käy niin, että kodin ikkunasta katsoen on tyyntä ja vähän sumuakin järvellä, mutta kun ehdin saada kajakin vesille, on tuuli herännyt ja hajottanut aamusumut.

Kajakkivajan lahdella on täysin tyyntä ja hentoa sumua leijailee veden pinnan yllä, mutta kun pääsen kapeikosta selkäveden äärelle, vierii aallokko vastaan. Paikka, jossa aioin odotella auringonnousua on liian tuulinen. Kun ehdin ottaa kameran esille ja parkkeerata melan, on tuuli jo työntänyt kevyen kajakkini pelottavan lähellle rantakiviä. Nappaan hätäisesti muutaman kuvan ja otan suunnan vastatuuleen kohti Selän Lehtosaaren tyynen puolen rantaa.

Noin kolmesataa metriä pitkän saaren itäranta antaa suojan lounaistuulelta.

Ehdin rannalle juuri sopivasti. Aurinko nousee Vuorisalon kärjen takaa.

Aitiopaikkani näkymät auringonsillalle

Kuvaaminen kajakissa istuen vaatii huolellisuutta ja tasapainottelua, mutta antaa toisaalta mahdollisuuden siirtyä nopeasti paikasta toiseen erilaisia kuvakulmia etsimään.